Lapsia hoivaamassa pediatrisella

21.-23.11.2012

Lasten osasto ylhäällä vasemmalla, jossa pilkottaa
sairaanhoitajaopiskelijan vaaleanpunainen työasu

Aloitin ensimmäisen vuoroni lasten osastolla tyylikkäästi puolitoista tuntia myöhässä. Kiboshon sairaalaan ajava kyyti ei ajanutkaan sinä aamuna minun ohitseni. Odoteltuani yli puoli tuntia siirryin tien toiselle puolelle odottamaan julkista liikennettä eli daladalaa. Pari ensimmäistä ajoi ohi, koska ne olivat täynnä. Kolmanteen pääsin änkemään sisään. Kiinnipitäminen oli tuskin tarpeen, ihmismassa pitää matkustajaa paikallaan.

Pienten punnitsemiseen!

Myöhästyminen lasten osastolla ei kuitenkaan haitannut ketään. Lääkärikin tuli vasta tunnin tai puolitoista tuntia minun jälkeeni. Ennen sitä ei tietenkään tapahtunut oikein mitään. Tosin sairaanhoitajaopiskelijat ottivat minut mukaan jonkinnäköiseen ”hoitajadiagnoosi” -palaveriin. Minulle ei vielä tänäkään päivänä ole täysin valjennut, mitä se tarkoittaa. Osittain se ilmeisesti vastaa Suomessa käytettävää hoitosuunnitelmamallia.

Minulle kuvailtiin pojan oireet: hengenahdistus, yskä, kuume, pahoinvointi ja ruokahaluttomuus. Sen jälkeen he kysyivät minulta, mikä oli potilaan diagnoosi. Tein tietysti läjän vastakysymyksiä rajatakseni vaihtoehtoja. Opiskelijat katselivat minua hämmentyneenä ikään kuin vastaus olisi ilmiselvä. Niinhän se tietenkin oli, kuten nyt olen jo oppinut. Tuberkuloosi on hyvin yleinen tauti pediatrisella osastolla malarian ja sadekaudella palovammojen lisäksi.


Ensimmäinen päivä oli melko rankka, kuten aina yleensäkin vaihtaessani osastoa. Olin ollut väsynyt jo aamulla (ja vähän pahantuulinenkin..). Tällä osastolla henkilökuntaa oli hankalampi seurata kuin naisten osastolla. Olin täysin ilmaa enkä oikein nähnyt potilaskansioitakaan kunnolla.

Pihamaata (kuvaajan takana sama rakennus, jossa lasten
osasto sijaitsee). Puussa kuivuu käsipyyhkeet.

Jokaikinen seuraavakin aamu osastolla alkoi odottelemalla tuntikausia lääkäriä. Hän saapui yleensä noin yhdentoista aikoihin, jolloin tehtiin kierto. Sen jälkeen avattiin suoniyhteyksiä mustiin pikku kämmenselkiin melko summamutikassa. Ja monta kertaa kokeiltiin samalla neulalla samalla kun lapsi huutaa kuin pistetty sika. Jos suonta ei pistoista huolimatta löytynyt, tuikattiin lääke ruiskuun ja pistettiin reisilihakseen. Suomalainen sairaanhoitajaopiskelija talolta oli jo aikaisemmin ihmetellyt meille, miksi kanyyleja asetetaan kämmenselkään niin pienillä. Hänkin oli yrittänyt ehdottaa muita paikkoja.

Pääsin seuraamaan läheltä äitien tapaa hoitaa lapsiaan. Imettäminen jatkuu pitkälle, 2-3 –vuotiaaksi saakka. Tissi on myös aina ensimmäinen ja välitön ratkaisu huutoon. Toimenpiteiden aikana äidit pitivät kiinni huutavasta lapsesta, mutta he eivät puhuneet rauhottavasti tai ylipäätään muutenkaan näennäisesti reagoineet siihen. Joidenkin kasvoilta paistoi ärtymys hoitajia kohtaan, kun jokin ei onnistunut. Pienet lapset viettivät paljon aikaa sylissä eivätkä he juuri kävelleet itse edes äitin kädestä kiinni pitäen. Harva myöskään halusi alas sylistä.

Ensiapuboksi! Mulle!

Lasten osastolla tapasin ensimmäisen HIV-orvon. Noin kymmenvuotiaan pojan molemmat vanhemmat olivat kuolleet AIDSiin. Hän asui siskonsa kanssa isoäidin luona. Potilas itsekin oli HIV-positiivinen ja sairasti tuberkuloosia. Vanhempien kuolema oli havaittavissa käytöksessä. Poika eli omaa elämäänsä osastolla piittaamatta hoitajista tai lääkäreistä. Jonain päivänä hän vastasi henkilökunnan kysymyksiin, jonain päivänä hän vain virnisti ujosti. Poika saattoi esimerkiksi nukkua penkillä sänkynsä sijasta. Vein hänelle kerran peitonkin. Hänen annettiin olla niin kuin hän halusi. Vieraina hänellä näin viimeisenä päivänäni siskon.

Bodaboda

Toisena päivänä sain enemmän kontaktia vanhempiin ja lapsiin. Erityisesti muistan pikkuisen nelikuisen ekseemapotilaan, joka viihtyi paljon sylissäni. Kävimme hänen äitinsä kanssa hauskoja muutaman sanan keskusteluja, joita täydensimme elekielellä. Hauskuutta jatkui siihen asti kunnes pikkuinen pisautti työvaatteilleni. Päivä oli onneksi jo melko pulkassa, koska eihän minulla mitään vaihtovaatteita ollut mukana. Osa lapsista vähän jännitti mzungua ja tyytyi kurkkimaan ja nauramaan äidin hameen takaa.
Pediatrisella osastolla ei valitettavasti päässyt tekemään oikein mitään. Osastona se ei ole vaativa ja vähälläkin tekemisellä on monta tekijää. Tein vähän kyselyjä ja sain selville, että nyt oli low season. Sadekausina (noin maaliskuusta kesäkuuhun) potilaita on paljon enemmän, koska osastot täyttyvät palovamma- ja tuberkuloosipotilaista. Syyksi sain tietenkin sen, että silloin on todella kylmä ja tulee flunssaa. Lisäksi pitää lämmittää avotulella, mistä seuraa lasten palovammat. Todella kylmä tarkoitti noin +25°C. Johan tässä jäätyy jo ajatuksesta. Muistin kyllä kertoa, että se on meidän kesälämpötila hyvällä tuurilla. Nyt tähän aikaan pihan mittari varjossa näyttää töistä tullessa noin +37°C. Kelpaa!

Tämän verran tavaraa kulkee mzungun taskussa päivittäin.
Lisäksi tietysti kamera ja housun taskut täynnä hanskoja.

Viimeisenä päivän jälkeen olin jälleen yhtä tansanialaista hoitomenettelyä rikkaampi. Alussa mainitsemani urhea tuberkuloosipotilas, jonka hoitoa olimme pohtineet, sai iltapäivällä lääkeannoksensa. Vähän sen jälkeen aloitimme iltapäivän raporttikierroksen, joka lääkärin kiertoa mukaillen kerrotaan kiertäen huoneesta toiseen hölöttäen samalla jokaisen ihmisen asiat jokaiselle. Pääsimme pojan huoneeseen, jossa majoittui yhdeksän muutakin lasta ja heidän äitinsä.

Tuskin olimme aloittaneet sen huoneen raporttia, kun tuberkuloosipoika oksensi sänkyynsä. Äiti pomppasi salamana ylös ja alkoi hoitaa tilannetta samalla kun hoitajat yhteen ääneen komensivat ottamaan ämpärin sängyn alta. Kukaan ei silti tehnyt elettäkään auttaakseen. Huoneessa oli kuitenkin 15 hoitajaa opiskelijat mukaan lukien. Itse seisoin viimeisenä ovensuussa ja siinä vaiheessa kun pääsin liikkumaan tapahtumapaikalle, oli tilanne jo hallinnassa. Autoin kuitenkin petaamaan puhtaan sängyn ja peittelin kalpean ja vapisevan pojan.

Piipahdin synnäriltä myöhemmin katsomaan
tuberkuloosipotilaan kuntoa. Hyvin sujuu!

Arvelin jo pahoinvoinnin syytä ja varmistuihan se tuberkuloosia hoitavaksi antibiootiksi. Kysyin, että voisiko ruokailun ajoittaminen samaan aikaan lääkkeen oton kanssa helpottaa tilannetta. ”Joo, tottakai!” Herää vain kysymys, miksi niin ei voitu tehdä sitten heti. Miksi täytyi ensin antaa sairaan oksentaa itsensä ihan tyhjiin?

Lasten osastolla en oppinut hoidollisia asioita. Opin kuitenkin paljon kulttuurista ja lapsista itsestään. Lääkäriä odotellessa tuli myös käytyä hyviä keskusteluja työntekijöiden kanssa. Ikäväkin käväisi. Lapsia pidellessä kaipasin vuoden ja parin kuukauden ikäistä ihaninta veljentetyttöäni Sofiaa. Afrikkalaiset lapset ovat todella hellyttäviä. Onneksi Suomessa adoptioikä on paljon korkeampi kuin minun ikäni nyt, muuten tästä olisi voinut tulla aika vaikeaa!

Lasten osastolta siirryin viikonlopun ja allasbileiden jälkeen synnärille. Ensimmäisestä päivästä muodostui melko dramaattinen, se taitaa saada aivan oman kirjoituksen.

Valmistautumassa synnärille!

Miesten osasto!

15.-20.11.2012

Hoitajien kanslia

Minut otettiin jälleen vastaan todella hyvin. Ensimmäisen tunnin jälkeen huomasin osaston henkilökunnassa runsaasti eroa. Naisten osastolla jouduin taistelemaan huomiosta ja tekemään erikseen kysymyksiä, jos tahdoin tietää jotakin. Täällä kaikki olivat hyvin avuliaita ja varmistivat useasti ymmärsinkö, mistä oli kysymys. Mielipiteitäni kuunneltiin ja pari kertaa jopa tapahtuikin jotakin minun ehdotusteni mukaisesti.

Miesten osastolla pääsin oikeasti tekemään vähän töitäkin jatkuvan hymyilyn ja kannoilla keinumisen sijaan. Sain jopa antaa injektion – työkaveri ei saanut hanskoja käsiin, minulla oli jo valmiina. Useasti minua kehotettiin avaamaan suoniyhteys, mutta jouduin kieltäytymään kunniasta. Kärsivällisesti selitin, että siinä menee lähihoitajan ja sairaanhoitajan ero.

Olen muuten aivan ihastunut tansanialaisiin pappoihin. He ovat kovin suloisia puhuessaan (osa puolihampaattomina) minulle, vähän pienellä flirtillä. Juuri mitään en koskaan ymmärtänyt, mutta sinnikkyydelle täytyy nostaa hattua. Työkavereita usein nauratti heidän juttunsa, pokkana naureskelin mukana.

Ensimmäisen päivän jälkeen olin vielä enemmän mukana. Opin uutta potilaistani, ymmärsin diagnooseja ja kommunikoin joidenkin kanssa. Kovin hoidollista työni täällä ei ole, koska omaiset hoitavat kaiken. Kun ruokatorven syöpää sairastava trakeostoomapotilas yskii limaa, omaiset syöksyvät auttamaan. Lääkäri kääntää kevyesti päätään ja hoitajat sanovat ”pole”. Se tuntuu aika karulta; huomaan aina itse liikahtavani toiminnan suuntaan.

Hoitoapulainen

Oltuani pari päivää kohtasin ensimmäisen haasteellisen tilanteen. Yksi potilas tuli juttelemaan tansanialaiselle opiskelijalle. Arvasin heti, että kyse oli minusta. Opiskelija selitti, että miehellä oli minulle asiaa, mutta hän ei osannut englantia sanaakaan, joten hän toimisi tulkkina. Mies sairasti astmaa, mutta hänellä ei ollut rahaa ostaa uutta astmapiippua. Ensimmäinen reaktioni oli melko kielteinen. Mieleeni pälkähti kuva jostain lapsena lukeneestani Isabel Allenden romaanista, jossa nuori poika alkoi kadulla jakaa rahaa vähäosaisemmille. Henkivartija pelasti hänet villiintyyneeltä väkijoukolta.

Mitään väentungosta en tietenkään pelännyt. Minua mietitytti, kuinka nopeasti leviäisi tieto, että mzungu makselee lääkkeitä. Mietin myös, mitä jos tässä juuri tulen huijatuksi. Kysyin kuitenkin, paljonko lääkkeet maksaisivat. 6000 shillinkiä. Se on kolme euroa. Liikutuin melkoisesti.

Valistusta tuberkuloosista

Varmuuden vuoksi kävin keskustelemessa sairaalan johdon kanssa (sekä matkan varrella lukuisien sihteerien ja matronin kanssa). Halusin varmistaa, etten astu kenenkään varpaille, mutta myös tietää, oliko heillä mitään erityistä ohjelmaa tai rahastoa, joista maksettiin köyhemmille. Ymmärsin, että ei ollut. Sain osakseni kunnioitusta ja he kaikki vakuuttivat olevansa kiitollisia, jos minä tämän suuren uhrauksen tekisin. Esitin heille myös huoleni tiedon leviämisestä ja he tuntuivat ymmärtävän epäröintini. Jokainen heistä kuitenkin kehotti antamaan avun suoraan lääkkeenä, ei rahana.

Lähin hyvin epäselvästi kirjoitetun reseptin sekä vanhan piipun kanssa apteekkireissulle. Piippu oli hyvin likainen ja kulunut. Se oli selkeästi ollut kovassa käytössä ja pyörinyt pitkään taskussa. Mietin, kuinka kauan miesraasu oli sillä sinnitellyt. Myös apteekkirilla oli vaikeuksia saada selvää reseptistä, mutta sain piipun kaikesta huolimatta. Loppujen lopuksi se maksoi vain 4000 shillinkiä.

Kun palasin osastolle, tarkastelin miehen ulkokuoren uudestaan ja moitin itseäni typeryydestä. Hän oli selkeästi hyvin köyhä. Vaatteet olivat vanhat ja likaiset, paikoin hyvinkin kuluneet. Niitä oli selkeästi käytetty monta viikkoa, ellei jopa vuosia putkeen. Opiskelija kertoi minulle jälkeenpäin, että lääkkeiden jälkeen hän tarjosi miehelle päivän aterian. Se jäi todennäköisesti ainoaksi sille päivälle.

Mies oli hyvin kiitollinen ja lupasi minulle jumalan siunausta. Opiskelijan välityksellä välitin hänelle toiveen hyvästä voinnista ja paranemisesta sekä jumalan siunaukset. Tässä kohtaa tunsin itseni hyvin tekopyhäksi – enhän minä mihinkään usko. Täällä siitä pitää vain muistaa olla hiljaa.

Tarvikekärry, alahyllyllä oikealla imukone, jota en ole nähnyt käytettävän.
Aihetta olisi saattanut olla.

Miesten osastolla minulle valkeni tansanialaisen haavanhoidon karuus. Koin myös ensimmäisen kiukun, joka vaati sataan laskemisen.

Käsienpesuämpäri, käsipyyhkeet sekä steriilejä (?)
vanupalloja ja muita instrumenttejä pöntöissä

Haavahoidon sidokset koostuvat sideharsosta ja teipistä. Vaihtotiheyttä en tiedä. Olen sitä monta kertaa yrittänyt kysyä tuloksetta. En tiedä ymmärtävätkö he minua vai eivätkö he halu sanoa. Vaikea sanoa. Olen nähnyt alaraajahalvaantuneen 4cm syvän ja nyrkin kokoisen painehaavan hoitoa (yksi molemmilla ”sivulonkilla”, yksi sacrum alueella). Haavaa puhdistetaan keittosuolaliuoksella ja vetyperoksidilla. Sen jälkeen irrotetaan vähän keltaista kudosta pois, heitetään perään vielä vetyperoksidia ja sidokset kiinni. Nyt en ole varma menikö niihin peräti samat sidokset vai oliko ne vaihdettu jo ennen puhdistusta. Oli miten oli, tässä olisi yksi hyvä kehitysapuyhteistyön kohde, joka vaatii opin lisäksi materiaalia.

Puhdistuksen aikana panin merkille, että potilaalla oli hyvin likaiset lakanat. Potilaan omilla lakanoilla nostetaan laverille, jolla kuskattiin pieneen leikkaussaliin puhdistusta varten. Ehdotin, että menen edeltä vaihtamaan uudet lakanat sänkyyn. Sain lakanan juuri vedettyä paikalleen vain nähdäkseni, kuinka potilasta tuova hoitaja repi sen pois ja sanoi jotain swahiliksi.

Happea, en ole nähnyt käytettävän

Nielin harmini, mutta hoitajan poistuttua pyysin opiskelijaa auttamaan minua vaihtamaan lakanan uudestaan. Samalla tulin opettaneeksi hänelle, kuinka vuodepotilaan lakanat vaihdetaan potilaan ollessa sängyssä. Täällä se on aika yksinkertaista – ei poikkaria, vuodesuojasta puhumattakaan.

Puhtaiden lakanoiden jälkeen päätin tehdä muutakin miehen hyväksi. Opiskelijan välityksellä selitin hänelle asentohoidon tärkeyden ja ehdotin hänelle makuuasentoa. Potilas tuntui yhteistyökykyiseltä, hänellä oli vain yksi pyyntö. Saisiko hän kaksi tyynyä, jotta sänky ei painaisi? Ilokseni opiskelija lähti heti kanssani sellaisia hakemaan. Suhtauduin löytämiseen hyvin skeptisesti – kaikilla ei ollut edes yhtä. Miesten osasto olikin tyynytön, mutta suuntasimme lainaamaan naisten osastolta, joka oli naapurisiivessä.

Satuimme samaan aikaan paikalle kirurgisten potilaiden huoneeseen, kun leikkaussalista tuotiin juuri nainen. Hän oli hereillä ja valtavissa kivuissa. Kivut olivat niin suuret, että näin kaukaa. Asento oli paikoilleen jähmettynyt, reagointi olematon. Kasvot olivat vääristyneet tuskaisimpaan ilmeeseen, jonka olen koskaan lyhyen urani aikana nähnyt. Vähän väliä hän purskautti vähän sylkeä suustaan – makuuasennossa. Nainen nostettiin lakanan avulla sänkyyn.

Lääkäri

Huomasin, että sängyssä oli nostettava yläpää. Yritin ehdottaa hoitajille, että jos nostaisimme yläpäätä, jotta hänen olisi helpompi olla. Sairaanhoitaja ei edes kuunnellut minua. Opiskelija katsoi minua ihmeissään, miksi? Yritin moneen kertaan selittää, että se auttaisi hengitystä ja ehkä lievittäisi kipua (lääkitys on valitettavasti olematonta). Opiskelija vain toisteli, ettei tässä nyt ollut mitään vikaa, kaikki oli ihan hyvin. Muistan selkeästi hänen lievästi huvittuneen ilmeen, joka kertoi, että hän piti minua hölmönä, joka ei ollut nähnyt koskaan leikkaussalista tulevaa potilasta.

Muutaman kerran jankkauksen jälkeen luovutin. Nainen ei kuitenkaan ollut minun potilaani sillä hetkellä. Jouduin kuitenkin menemään pihalle rauhoittumaan. Minua suututti. Ei se, että en saanut tahtoani läpi tai se, että en saanut opiskelijaa ymmärtämään, miksi yläpään nostosta olisi ollut hyötyä. Minua suututti oma voimattomuuteni. Olisin voinut pienellä liikkeellä helpottaa edes hieman naisen oloa.

Palasin sisälle kasvot peruslukemilla oman potilaani luokse ja olin tyytyväinen, että edes hänen oloaan olin jääräpäisyydelläni helpottanut. Tyynyt olivat löytyneet ja potilas otti ne hyvin kiitollisena vastaan. En tosin tiedä, kuinka kauan hän ehti niistä nauttia.

Lettipää

Miesten osastolla opin myös epäilemään vahvasti tulkkauspyyntöjeni oikeellisuutta molempiin suuntiin. Pyysin usein heitä rohkaisemaan potilaita minun puolestani, yritin antaa hoito-ohjeita muutaman kerran tai halusin kysyä heiltä jotakin. Tulkkaukset joko ohitettiin tai sitten teksti oli niin lyhyt, että tiesin viestin jääneen puolitiehen. Tähän en voi kuin alistua, swahilia en itse kykene puhumaan tarpeeksi.

Joskus tahdoin tietää, mitä potilaat olivat sanoneet minusta. Tähänkin harvoin sain vastauksen, jonka uskoin. Oletin usein, ettei se ollut niin järin positiivista, jolloin he eivät yksinkertaisesti halunneet minun tietävän. Minua varjellaan täällä joskus vähän turhaankin. Muistan erityisesti erään HIV-positiivisen tuberkuloosipotilaan, jolla oli aina todella paljon asiaa. Mitään ymmärtämättä minulle tuli sellainen olo, ettei potilas välttämättä ollut aivan täysissä mielen voimissa. Tähän en kuitenkaan koskaan saanut selvyyttä, vaikka hienovaraisesti yritin asiaa tiedustella. Yritin myös kysyä, mitä hän aina oikein jutteli. Sairaanhoitaja vastasi, ettei muistanut. Epäilen.

Kyseisen potilaan pääsin viemään keuhkoröntgeniin. Mies otti paidat pois kuvaa varten ja minulle paljastui hänen laihuutensa. Hän painoi varmasti vähemmän kuin minä. Saatoin erottaa kaikki kylkiluut, solisluut, lapaluut... Tippa pääsi kyllä linssiin ja jos mahdollista, tuntuivat oman keikkatyöpaikkani asukkaat paljon parempikuntoisilta. Kuva näpsästiin ja kärräsin miehen takaisin osastolle. Matkalla hän puhui minulle englantia, vieläpä hyvää sellaista, ja oli todella kohtelias ja suloinen. Mainitessani tästä hoitajille he tokaisivat sen johtuvan siitä, että olin mzungu. Heille hän oli kuulemma törkeä.

Perjantaina, jolloin julkaistiin lopulliset ylppäritulokset, aiheutin itse aikamoisen selkkauksen sairaalalla. Syypää tähän oli luonnollisesti isi, joka tekstiviestitse ystävällisesti ilmoitti tulokseni. Biologian laudatur oli kerta kaikkiaan liikaa mielenrauhalleni. Ensin kiljuin ja pompin riemusta, minkä jälkeen pääsi hysteerinen onnen itku. Ympärilleni kerääntyi monia omaisia, jotka olivat kaikki hyvin huolissaan minusta. Enkä tietenkään osannut selittää olevani iloinen swahiliksi. Sana happy ei oikein mennyt jakeluun. Joku englannintaitoinen huomautti, ettei nyt oikeen näytä siltä. Tilanne raukesi sillä, että omaisten joukko ilmeisesti totesi minun olevan kahjo mzungu ja he jatkoivat matkaansa sanoen vielä kerran perääni "pole sana".

Miesten osastolta jäi todella hyvä mieli. Se oli hyvä toimelias osasto hyvällä henkilökunnalla, vaikka kerran odotimmekin lääkäriä melkein kaksi tuntia. Odotuksen aikana ei tapahtunut yhtään mitään peukaloiden pyörittelyä kummempaa. Mutta oli sentään hyvää aikaa kuvien otolle, olkaapa hyvät!

Maksimurkku ja kumppari

Kiboshon sairaala - naisten osasto!

Ensiksi pahoittelut epäaktiivisuudestani. Minulla oli listalla läjä rästitehtäviä, jotka nyt on onneksi tehty ja palautettu!


7.-9.11 ja 12.-14.11.2012

Maisemaa portin ulkopuolelta

Kiboshon sairaala on katolilainen sairaala noin 20-30 minuutin ajomatkan päässä (daladalalla noin 40-60min) talolta. Sairaala sijaitsee mahtavien sademetsämaisemien äärellä. Osa sairaalan työntekijöistä on nunnia. Sairaalasta löytyy neuvola, synnytysosasto, iso ja pieni leikkaussali (pienemmät toimenpiteet), naisten ja miesten osastot (sisätauteja ja kirurgiaa), lasten osasto, laboratorio ja röntgen, päivystyksen vastaanotto sekä tarvittavat hallintorakennukset. Työkieli pääasiassa on swahili, mutta onneksi kirjauskieli on englanti. Englannista on myös lainattu paljon sairaalasanoja, ainakin puhekieleen. Kirjaus tapahtuu käsin suoraan papereihin. Mitään tietokonesäilytystä ei ole vaan potilaskansiot säilyvät arkistossa myöhempiä visiittejä varten.

Aamu alkaa aamurukouksella ja aamuraportilla, jossa kerrotaan ilmeisesti tärkeimmistä potilaista ja näytetään röntgenit. Pöydän ääressä istuvat ylilääkäri ja muut lääkärit, seinän vieressä tuoleilla istuvat hoitajat. Raportit luetaan englanniksi ja keskustelu jatkuu englantina yleensä niin kauan kunnes joku kääntää sen swahiliksi. Tästä syystä en ole kyennyt seuraamaan kaikkea, mutta ilmeisesti ylilääkärin sana diagnooseissa painaa todella paljon.

Talo työmatkan alussa.

Osasto koostuu monista potilashuoneista, joihin osaan on vielä erikseen merkitty ripuli, tuberkuloosi, kirurginen tai medical ward, jossa olen nähnyt potilaita muun muuassa diagnooseilla sydäninfarkti, halvaus, tuberkuloosi, malaria, haava, kihti, keuhkokuume, keuhkoputkentulehdus, murtunut raaja ja sen sellaista. Huoneet ovat suurinpiirtein neljän hengen sairaalahuoneiden kokoisia. Vuoteita niissä saattaa kuitenkin olla jopa 12. Väliverhoja ei ole, mutta hyttysverkot löytyvät melkein jokaiselta.

Huoneissa on kuitenkin ihmisiä usein kaksinkertainen määrä. Täällä omaiset huolehtivat perushoidosta ja ruokailusta. Joillakin heitä saattaa olla kolmekin yhtä aikaa. He ottavat siksi töistä vapaata, jos sellainen on. Olen päätellyt, että omaiset käyvät yöt nukkumassa kotona, korjaan tämän käsityksen, jos se osoittautuu vääräksi. Kun lääkäri hoitajineen astuu sisään, ylimääräiset omaiset poistuvat. Jos potilas on itse huonossa kunnossa tai muuten ei niin kykenevä hoitamaan asioitaan, omainen jää hänen luokseen.

Tässä pieni informaatioisku sairaalasta. Jos en ole huomannut mainita jotakin lukijoiden mielestä oleellista esittäkää toki kysymyksenne kommenteissa, niin vastaan mielelläni. Oma työaikani paikan päällä on noin kello 8-14.

Vuohia!

Keskiviikkona 7. marraskuuta astuin ensimmäistä kertaa työmaalleni. Tarkoitus oli aloittaa jo maanantaina, mutta kuten moni teistä jo tietää, antauduin pariksi päiväksi vatsapöpöille. Taistelusta selvittiin voittajana, joten keskiviikkona löysin itseni useaan otteeseen odottamasta sairaalan käytävillä. Saavuimme kahden vapaaehtoistyöntekijän kanssa noin kello yhdeksän ja ensin odottelimme hyvän tovin sairaalan johtavaa lääkäriä. Hänen saavuttuaan pääsimme käymään ylilääkärin huoneessa, jossa selitin melko kömpelösti kuka olin, mikä olin ja mihin asti olin. Tämän jälkeen vapaaehtoistyöntekijät lähtivät hommiin ja minä odotin käytävällä.

Jonkun ajan kuluttua pääsin tapaamaan matronia. Matron vastaa ilmeisesti suomalaista ylihoitajaa. Olen ymmärtänyt, että hän on myös korkea-arvoinen nunna. Käytävillä kävellessään hän saa osakseen kunnioitusta. Joka tapauksessa hänen kanssaan kävin uudestaan samat asiat läpi kuin ylilääkärin kanssa. Tällä kertaa kuitenkin englantini ei mennyt solmuun ja matron ehkä jopa ymmärsi minua. Ylilääkärin kohdalla saattoi vaikuttaa se, että minun oli kovin vaikea saada selvää hänen englannistaan. Hän puhui kyllä hyvää englantia, mutta kovin pehmeästi eikä erittäin matala basso helpottanut asiaa.

En enää tarkkaan muista miten ja missä vaiheessa istuin käytävällä, mutta laskin, että yhteensä noin puolitoista tuntia. Matron luota poistuttuani odotin vielä hetken ja sen jälkeen hän lähti näyttämään minulle paikkoja. Kello oli siis jotakin ennen yhtätoista, kun nostin takamukseni penkistä viimeisen kerran. Matron kierrätti minut joka osastolla ja kaikkialla tunnuttiin olevan kovin innoissaan ja paljon hoettiin, että ”you're most welcome”. Asante sanaa (kiitos paljon) tuli hoettua monessa paikassa useaan kertaan. Kierroksen jälkeen etsin matkakumppanini ja teetauon jälkeen jätimme sairaalan taakse siltä päivältä. Onneksi, sillä toipilaisuuteni alkoi jo tuntua.

Seuraavana aamuna matka töihin alkoi noin kello seitsemän, kun taksi tööttäsi portilta. Taksi vei keskustaan, jossa mukana oleva Beatrice näytti meille oikean daladalan. Se oli ensimmäinen kerta kun mahduin istumaan. Täytyttyään paku lähti liikkeelle ja bensan käry täytti hengitysilman. Tuuletus onneksi toimi kaikista ikkunoista, joten siihen tottui aika nopeasti. Kyyti maksoi 1000 shillinkiä (0,50 snt). Daladalalla ei päässyt perille asti, vaan se pysähtyy alapuoliseen kylään. Vaihtoehtoina on joko kävely ensin tietä noin 500 metriä ja sitten pikipikiä eli jyrkkää oikotietä ehkä noin 700 metriä tai kiertää kulkuneuvolla muutaman kilsan lenkki. Pikipiki on vähän kuin metsäpolku sademetsän läpi. Toivottavasti saan jonain päivänä kuvia!

Pikipikin alku ylhäältä.

Perillä noin puoli yhdeksältä Beatrice yritti toiveikkaana kovasti tarjoilla minulle kulkupeliä eli bodabodaa perille asti. Bodaboda on moottoripyörätaksi, kuskilla on joskus kypärä, matkustajalla ei koskaan. Tie perille on kuoppainen ja kivinen. Vastaukseni oli siis ehdoton ei. Beatrice näytti pettyneeltä, kokosi helmansa ja aloitimme tarpomisen. Olimme sairaalalla vähän yli yhdeksän eli olin siihen mennessä jo tunnin myöhässä.

Vasemmalla miesten, naisten ja lasten osastot,
oikealla synnytysosasto, neuvola ja HIV-testaus

Odottelimme hetken matronia käytävällä. Hänen saavuttuaan Beatrice lähti tarpomaan takaisin (todennäköisesti bodabodalla) ja minä vaihdoin uudet työvaatteet ylleni. Olin päättänyt aloittaa naisten osastolta. Osastolla lääkärin kierto oli jo alkanut ja hyppäsin keskeltä mukaan. Nopeasti oivalsin, että tyyli oli aivan erilainen kuin Suomessa. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi, mutta sen jälkeen olin vähän aikaa aikaa melkein ilmaa. Täällä kukaan ei välttämättä automaattisesti selitä opiskelijalle mitään vaan täytyy itse ottaa selvää. Aloin pikkuhiljaa kurkkia potilaskansioita lääkärin ja hoitajien olan yli. Uusia sanoja kirjoittelin ahkerasti muistiin myöhemmin tarkistettavaksi tai siis ne, joista sain selvää.

Hetken seurattuani minulta kysyttiin osasinko ottaa verenpaineen. Tarjouduin mielelläni tehtävään ja olin itsekseni melko polleana, että vielä muistin manuaalisen mittauksen. Ylpeys tosin hävisi aika nopeasti, kun jostain pyyhkäisi kolmannen vuoden sairaanhoitajaopiskelija. Hänen tekemän mittauksen kesto oli noin 30 sekuntia, useita kertoja lyhyempi kuin minun. Minua alkoi naurattaa. Nyt ymmärsin, miksi minua oli katsottu niin kärsivällisen näköisenä.

Muutaman huoneen jälkeen saavuimme yli 65-vuotiaiden huoneeseen. Verenpainetta ottaessani olin useaan otteeseen hienosti kysynyt potilaalta: ”Unasema kiingereza?” Eihän he kukaan englantia osannut, joten hymyilin, viitoin ja puhuin ne muutamat sanat swahilia, jotka osasin. Hämmästykseni oli siis suuri kun osaston kaikkein vanhin ja hampaattomin minut nähdessään huudahti ihastuneena: ”Good morning, mzungu (valkoinen)! How are you?” Ymmärsin syntyneestä naurunremakasta, että kyseinen vanha rouva taisi olla aika hauska tapaus. Hänen englantinsa loppui kuitenkin kahteen edellä mainittuun lauseeseen.

Nyt alkaa se vaihe tekstistä, jossa kohta saatte nauraa minulle. Puolessa välissä kiertoa hoitaja pyysi minua viemään kyseinen rouva toimenpidehuoneeseen eli ”pienempään leikkaussaliin”. Hän puhui englantia hankalalla tavalla ja vähän kömpelösti, joten en oikein ymmärtänyt. Kovasti hän selitti jotakin pissasta. Sain selville, että vien hänet toimenpidehuoneeseen siteiden vaihtoon ja ajattelin luonnollisesti, että asia selvinnee siellä. Rouva nousi sängyltä ja nappasi puusauvansa, jolloin huomasin, että hänellä oli jalkapaketissa.

Ruumishuone

Toimenpidehuoneen edessä odottelin todella pitkään. Jossakin kohtaa joku yritti sanoa minulle jotakin swahiliksi, mutta valitettavasti en ymmärtänyt muuta kuin, että johonkin piti mennä. Hämmentyneenä sanoin, että olemme jonossa. Joku taisi mainita, että jonossa on hölmö mzungu, sillä pian tuli hoitaja selittämään minulle, että minun täytyy käydä apteekissa ostamassa rouvalle jotakin pissaan liittyvää ennen toimenpidettä. Olin ymmälläni, mitä virtsanäytteellä oli tekemistä paketin vaihdossa? Ihmettelin, myös, miksei kukaan ymmärtänyt, miksi kyselin potilas wc:n sijaintia.

Potilas ojensi rahat ja lähdin hakemaan virtsanäytepurkkia. Matkalla aloin kuitenkin epäilemään yhä enemmän ymmärrystäni ja kävelin suoraan huoneeseen virtsapurkkini kanssa. Ilmeesta näin heti, että nyt oltiin täysin väärillä jäljillä. Viimein asia selvisi. Kysymyksessä ei suinkaan ollut pissa vaan POP (peeoupee) merkkinen vahva siderulla. Siinä kohtaa olin jo niin sairastetun taudin ja päivän väsyttämä, että olisi ennemmin tehnyt mieli itkeä kuin nauraa, mutta onneksi selkkaus huvitti suuresti jo kotimatkalla.



Seuraava päivä alkoi jo sujumaan huomattavasti paremmin. Aamulla taksi haki talolta ja hyppäsin daladalaan keskustassa. Perillä kylässä kello oli jo reilusti yli kahdeksan, joten tunnollisena työntekijänä purin hammasta ja hyppäsin bodabodaan. Olin silti vasta puolelta perillä.

Osastolla kukaan ei onneksi muistuttanut eilisestä vaan kaikki olivat jälleen todella ystävällisiä. Aloin ymmärtää paljon enemmän työkavereiden englantia sekä potilaspapereita. Sain jopa potilaalle selitettyä elekielellä, että liikuttele sormia, auttaa turvotukseen. Muutenkin aloin kommunikoimaan heidän kanssaan hiukan paremmin lähinnä elekielellä, hymyin ja pole:n kautta (olen pahoillani, käytetään melkein aina kun vähänkin mahdollista). Naisten osasto sinällään ei minulle ollut kovin toiminnallinen (vissiin luovuttivat virtsanäytepurkin jälkeen), mutta opin sitäkin enemmän päivärytmiä ja aloin ymmärtämään sairaalatoimintaa tässä maassa. Se tietenkin auttoi minut alkuun miesten osastolla, jonne siirryin seuraavaksi.

Matkalta

Mieleeni jäi kuitenkin kolme merkittävää asiaa. Ensimmäinen on, että bodabodat voivat olla joskus pakollisia, varsinkin jos ei halua olla tuntia myöhässä töistä. Joskus niissä jopa soi musiikki. Toisen työpäivän hyppäsin pyörän kyyntiin, laitoin aurinkolasit päähän ja taustalla soi ”You broke my heart, you broke my soul...”. Kieltämättä olo oli kuin leffassa ja sekös hymyilytti. En silti uskaltanut vielä vilkuttaa innokkaasti tien vieressä huutaville lapsille. Minua on ihan suoraan varoitettu kävelemästä yksin, joten palatessa menen joko bodabodalla tai minulle etsitään saattaja. Kaksi kertaa se on ollut sairaalan vartija ja pari kertaa joku satunnainen poistuja, ymmärsin että staffia kuitenkin. Kysyin syytä Beatricelta, minkä jälkeen pääsin kiltisti totella suositusta. Puskissa voi kuulemma vaania varkaita.


Toinen oli ymmärrys, joka sattui pissapurkin yhteydessä. Lääkkeet, sidetarvikkeet, katetrit tai ylipäätään mikään ei ole ilmaista. Potilas, omaiset tai hoitajat käyvät hakemassa ne apteekista tai kanttiinin vieressä sijaitsevasta ”erikoisapteekista” ennen toimenpiteitä. Apteekkien ero on minulle vielä aika epäselvä.

Kolmas merkittävä ja terävästi mieleenpainunut kokemus sattui ensimmäisenä päivänä. Olin juuri lähtenyt teetauolleni, jonka ajan matron oli minulle terävästi painottanut. Lääkäri piti ajasta vielä ystävällisesti huolen. Poistuessani rakennuksesta edeltäni alkoi kuulua todella kovaa epämääräistä huutoa. Yhtäkkiä ymmärsin, että se oli itkemistä. Kolme edelläni kävellyttä nuorta naista heittäytyivät ulkopuolella nurmikolle ja huusivat tuskallisesti maassa pyörien. Joku jopa hakkasi nyrkeillä maahan. Saatoin erottaa huudon ja kyyneltein keskeltä minulle tuntemattomia sanoja. Selvää oli, että joku heille läheinen oli juuri kuollut.

Kysymällä sain selville, että kyseessä oli äiti. Tätä aitoa tunteenpurkausta katsellessani pyrkivät omatkin kyyneleet silmäkulmiin. Samalla kuitenkin jollain tavailla ihailin heitä ja heidän välittömyyttään. He olivat niin aitoja ja lohduttomia ja näyttivät suoraan tunteensa. Muistin välittömästi ne muutamat hiljaisesti nyyhkyttävät omaiset, jotka olen nähnyt Suomessa töissä. Ero oli valtava.



Näiden kokemuksien jälkeen siirryin 15. marraskuuta miesten osastolle, josta jatketaan ensi kerralla. Tässä vielä kuitenkin loppukevennys. Olin hieman hämmentynyt huomatessani, että täällä kaivetaan nenää täysin avoimesti, julkisellakin paikalla. Se on kyllä ehkä vähän yököttävää. Kuulin muuten myös eilen eräältä paikalliselta, että kylissä jossa ei ole nenäliinoja (täällä ne ovat kankaisia!) äidit imaisevat rään lapsen nenästä. Yök! Toivottavasti ette syöneet lukiessanne!

Ps. Kuvia sairaala-alueelta tulossa lisää!

Maji Moto!

Palataanpa viikon alkuun ja muistellaan maanantaiaamua. Mitä teit? Nousit ylös kauan ennen seitsemää ja raahauduit pimeässä työssäoppimispaikalle? Tai kouluun, tai töihin? Minäpäs en. Aamulla pakkasin kovin vähäiset tavarani (aurinkorasvan, hammasharjan, hammastahnan, talon pyyhkeen ja vähän nesteytystä) mukaan ja ahtauduimme autoon. Matka kohti kuumia lähteitä alkoi.

Edelliseen kappaleeseen oli laitettava pakollinen elvistely. Jos nyt vaikka vaihteeksi surkuttelen vähän. Sinä aamuna minua ensimmäistä kertaa todella harmitti, ettei laukkuni ollut tullut vielä. Viisaana tyttönä olin pakannut juuri uuden veden kestävän kamerani matkalaukkuun käsimatkatavaran sijaan. Otetuista kuvista huomaatte, että se oli aika menetys.

Matka lähteille oli vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin olo siellä. Näin ensi kertaa elämässäni todellista Afrikkaa (seutu, jossa oleskelemme, on ns. paremman väen seutua). Pieniä harmaita taloja, joista suuri osa oli selkeästi kesken. Täällä kotia rakennetaan hissukseen sitä mukaan kun tulee rahaa. Teillä tuli vastaan pieniä ja vähän isompia koululaisia tarpomassa pitkiä matkoja kouluun, ja naisia kantamassa vettä, hedelmiä tai valtavia polttopuukasoja pään päällä. Jotkut vilkuttivat iloisesti, jotkut nyrpistivät nenäänsä ja osa ojensi käden rahan merkiksi. Rahan pyyntö ei ollut mitenkään alistuva tai kerjäävä, se oli ennenminkin herja; sinulla on liikaa, meillä ei mitään.

Näkemäni ei ole mitenkään kuvattavissa sanoin. Se on nähtävä ja koettava itse, jotta sen ymmärtää. Menomatkalla katsoin ensin näkyviä parempia taloja aivan eri silmällä kuin paluumatkalla. Takaisin tullessa niiden paremmuus oli runsaasti kasvanut silmissäni, olinhan nähnyt loppupään pienet asumukset, laihan karjan ja raskaita kuormia kantaneet aasit. Tunsin jälleen vihaa ja suuttumusta itsekkäitä teollisuusmaita kohtaan. Miten meillä voi olla kaikki niin hyvin kun täällä ei? Jos olisin miljardööri, kidnappaisin jokaisen ja passittaisin vuodeksi Afrikkaan katsomaan, mitä yksinkertainen elämä todellisuudessa on.

Näiden mietteiden vallassa saavuin perille lähteille. Maisemanvaihdos oli nopea. Keskelle kuivaa hiekkavaltaista maisemaa Baobab-puineen levittäytyi yhtäkkiä vehreä maisema. Sana kaunis ei riitä kuvaamaan keskeltä avautunutta idylliä. Se oli paratiisi. Linnut lauloivat, valtavat mangrovepuita hieman muistuttavat puut loivat ihanan varjon turkoosin, kirkkaan veden ylle. Hetken aikaa oli hiljaista, kaikki ihmettelivät ja ihastelivat lähteitä. Satunnaiset vaut aloittivat puheensorinan, joka yltyi riemun kiljahduksiin ja läiskähdyksiin, kun porukka hyppäsi ulos vaatteistaan ja suoraan veteen.

Vesi ei ollut kuumaa, suurinpiirtein kädenlämpöistä. Se myös virtasi melko voimakkaasti. Joissakin kohdissa tuntui selkeä lämpimämpi tuulahdus, mikä tietysti herätti kaikki pissavitsit esiin. Tanzania Volunteersin järjestämään retkeen kuului kaikki. Teltat, makuupussit, aurinko- ja retkituolit, ruuat ja mikä parasta, snorkkelit ja lasit! Aloin päivän aikana jo pohtia, kuinka kauan ihminen ylipäätään voi lillua vedessä ilman terveyshaittoja.

Vedestä löytyi myös pieniä yllätyksiä, jotka ensin herätti aika monen kikatuksen ja kiljunnan. Pienet monnin näköiset kalat löysivät heti paikallaan olevat jalat ja söivät järjestelmällisesti kuollutta ihoa. Hintaan sisältyi siis myös luomujalkahoitola, joka ei nyt aluksi niin kauheasti miellyttänyt. Kun totuin kutinaan, se oli jopa miellyttävää ja hauskaa. Lisäksi kalat olivat söpöjä. Ei tosin sen valtava paisti (ehkä 40 cm?), joka yöllä ilmestyi näkyviin.. Ei ihan akvaariokokoa.

Mielenkiintoa monissa herätti masaiheimoon kuuluva nuori mies, joka seurasi meidän touhujamme uteliaana. Hän ei tullut lähemmäksi eikä juttelemaan vaan katseli kauempaa puun takaa. Välillä näkyi vain silmät. Mukanaan hänellä oli puusauva ja päällä masaiheimon tyyliin kuuluva vaatetus. Kuva kertoo enemmän kuin tuhatsanaa, joten masaiheimosta lisää kun olen vieraillut heidän kylässään!

Päivä kului polskiessa, syödessä ja aurinkoa ottaessa, jossa ei tarvinnut olla kuin 10 minuuttia ja tuntui, että iho oli aivan karrella. Polte oli todella kuuma ja pistävä, ei välillä lainkaan miellyttävä. Ruoka oli erittäin hyvää. Tarjolla oli mm. grillattua vuohta (nam!), kanaa, ruokabanaania j perunoita. Ruokabanaani oli aika eksoottinen kokemus. Se ei muistuttanut kuin ulkonäöltään makeampaa sukulaistaan. Vaati ehdottomasti kaveriksi vaikka lihakimpaleen tai kastikkeen. Seuraavana päivänä tarjoiltiin pastaa ja pizzaa (kokilla taisi aika hyvä käsitys seuraavan päivän olotiloista..)

Reissu sisälsi illalla musiikkia ja tanssia nuotion ympärillä. Louis'lla oli myös mukana vesipiippu, joka oli ahkerassa käytössä (minttua!). Alkomahooli oli toki omakustanteinen ja tulihan sitä opetettua Louis'lle suomalainen juomapelikin. Hän taisi pitää meitä vähän pöhköinä! Juomapelin jälkeen Louis opetti meille tansanialaisen diskotanssin, jotta emme olisi aivan pihalla tanssilattialla. Täkäläisissä baareissa on siis useita biisejä, joihin kuuluu tietty tanssi ja jos ei sitä osaa, on vaarassa jäädä jalkoihin.

Yöuinti kuului tietenkin asiaan. Louis viritti meille ystävällisesti valonheittimen ja toista osa porukasta näytti meille uimareille. Paisti onneksi oli arempi kuin minikokoiset sukulaisensa ja se hävisi samantien. Vesikilpikonnatkaan eivät juuri viihtyneet meidän seurassamme. Kuva saatiin kun seurassamme viihtynyt paikallinen ja yövahti päättivät pyydystää sen meille. Louis ei juuri innostunut asiasta ja huomautti heti, että sen pitäisi pysyä vedessä. Arvostimme kuitenkin suuresti elettä.

Aamulla heräilimme hissukseen, nautimme aamupalan, uimme, otimme aurinkoa ja söimme erittäin hyvin. Lounaan jälkeen alettiin tavaroita pistää pakettiin, uitiin viimeisen kerran ja otettiin yhteiskuva. Matka talolle alkoi ja koin kaikki edellä kuvailemani ajatukset uudestaan. Vastakohtien päivät korostuivat entisestään, kun talolle palaamisen jälkeen pääsin noutamaan eksynyttä laukkuani. Pääsin kunnolliseen suihkuun ja tunsin itseni puhtaammaksi kuin kertaakaan vielä. Täällä tottuu olemaan jatkuvasti hikinen, kurainen ja likainen. Ennen kaikkea jalat, niistä kerron ensi kerralla kuvien kera!

Ps. Sori, että kuvat ovat vähän kummallisesti! Tämä ei ollut yhteistyökykyinen!
Pps. Tässä kuvia päiväreissusta!

Kalajalkahoitolassa!