Minor theatre a.k.a. toimenpidehuone

5.-11.12.2012

Kiboshossa mitään toimenpiteitä injektioita ja kanylointia lukuunottamatta ei yleensä tehdä osastoilla vaan lähetetään toimenpidehuoneeseen. Siellä oli myös gynekologi tarvittaessa paikalla. Ainoa työntekijä on herttainen rouva, jonka monen kilometrin työmatka taittuu kävellen joka päivä. Englantia hän puhui melko huonosti, vaikka kovasti yrittikin sitä minulta salata. Aamu aloitettiin moppauksella, jota minä en saanut tehdä. Kerran olin paikalla ennen hoitajaa, jolloin sain mopattua ennen häntä. Minut pistettiin samantien istumaan ja lepäämään, etten nyt vain väsy riittää. Huvitti.


Työ minorilla oli mahtavaa. Tulimme hyvin juttuun hoitajan kanssa ja sain tehdä kaikenlaista. Heti ensimmäisenä päivänä tapasin uudestaan tutun painehaavapotilaan miesten osastolta. Haavat otettiin auki ja huomasin ilokseni selkeän parannuksen. Tosin eivät ne 4 cm syviä koskaan ole olleet kuten aikaisemmin kirjoitin. Oikeasti puhutaan kahdesta sentistä. Jännää, miten muistikuvat värittyvät.

Tässä vähän kuvia ensimmäisestä huoneesta.

Ovesta vasemmalla roskiksia, lavuaari ja tarvikehylly

Oikealla potilaiden sänky

Lääkärin saavuttua puhdistus alkoi kuten aikaisemminkin. Vetyperoksidia ja pyyhintää. Tällä kertaa hän kuitenkin otti käyttöönsä sakset. Sohimista oli aika kamalaa katsella. Pahinta oli kun hän työnsi sakset sokkona haavan uumeniin. Kolme kertaa avasin ja suljin suuni, mutta neljännellä kerralla sieltä pihahti varovainen ehdotus veitsestä. Yllätyksekseni se toteutuikin ja homma alkoi heti näyttää paljon paremmalta. Joku sairaanhoitajaopiskelijoista kyseli törröttävästä luusta. Lääkäri kopautti sitä pari kertaa veitsellä ja vastasi sen olevan reisiluunpää.

Askitespunktio valmisteltuna steriilillä pöydällä.
Sama steriili liina pysyi steriilinä koko päivän.
Illalla vissiin heitettiin autoklaaviin.

Käytin tilaisuutta hyväkseni, kun minua pyydettiin selittämään painehaavan synty. Lisäsin tahallani vastaukseeni myös ehkäisyn tärkeyden ja selitin asentohoidosta tärkeänä osana hoitoa. Samalla tarjouduin näyttämään mallia, mistä opiskelijat innostuivat kovasti. Se lykkäytyi seuraavaan päivään, jolloin valitettavasti ei ollut samoja opiskelijoita paikalla. Kyselin onko heillä puhdasta sänkyä vapaana. On on, oli vastaus, mutta kun pyysin vapaaehtoista potilaaksi, oli asenne vähän kummallinen. Eihän niillä voi maata. En sitten tiedä, mitä puhdas sänky täällä tarkoittaa. Kunnollinen opetustuokio vaihtui siis melko pikaiseksi näyttämiseksi oikealla potilaalla. Lupasin viedä heille vielä laminoidut ohjeet kuvilla, mutta valitettavasti en löytänyt hyviä kuvia netistä. Projekti jatkuu siis vielä.

Tilanne lavastettu, työkavereille ei kelvannut
muunlainen kuva :)

Näin ensimmäisen askites-nesteen tyhjennykseen tulleen maksakirroosipotilaani minorilla. Olin salaa tyytyväinen, että tunnistin nesteen heti askiteksi. Tosin Pakkosella on kyllä varmaan paljon tekemistä asian kanssa, kuvailu oli hyvä! Täysi maha oli tosiaan todella pallo ja kokeillessani mieleeni tuli vesisänky. Ei mitään tekemistä MBO-mahan kanssa! Nesteet otettiin pois alavatsalta vasemmalta puolelta. Mitattu määrä oli melkein viisi litraa. Parasta oli kuitenkin seurata potilaan selkeästi helpottuvaa oloa. Hän alkoi hymyillä ja jutella kanssani swahiliksi. Sain ottaa kuvan ja palkkioksi hän lähti tonni taskussaan.

Poistin aika paljon tikkejä minorilla. Ensimmäinen operaationi oli alavatsan pitkittäinen leikkaushaava, joka oli ommeltu kudoksen alla menevällä yhdellä pitkällä ompeleella. Haavan kunnon nähtyäni olin melkoisen järkyttynyt. Työ oli erittäin huonoa, älkää enää ikinä puhuko rumista leikkausarvista Suomessa. Näytti siltä kuin haava olisi ommeltu liian tiukkaan. Se oli ryppyinen ja molemmin puolin oli irtonaisia ihoklönttejä. Se oli selkeästi erittänyt ja sidokset oli vaihdettu ties kuinka kauan sitten.

Tässä meidän välineistöä

Aloitin poiston leikkaamalla auki toisen pään ompeleesta. Tartuin pihdeillä kiinni yläpään tikkiin ja kuinka yllättävää, eihän se liikkunut mihinkään. Hoitaja käski vetää enemmän ja loppujen lopuksi vedin melkein kaikin voimin ja nainen vikisi. Minua inhotti ja onneksi hoitaja otti hommat käsiinsä. Hänkin veti, veti, veti, veti... Hän huomasi, että ei se todella lähde. Alhaalta pahimpien ryppyjen kohdalta irroitettiin pieni pätkä, jonka yksi osa oli jäänyt ommeltaessa haavan ulkopuolelle. Taas vedettiin ja todettiin, ettei liikkunut. Eihän siinä auttanut muu kuin sörkkiä haavaa päältä päin. Loppujen lopuksi väliin kuivuneet eritteet olivat tukoksen aiheuttajat. Työ tehtiin kahdessa erässä, koska se oli niin kivulias. Puolessa välissä potilaalle annettiin huilaustauko ja väliin otettiin toinen tikkien poisto. En valitettavasti tajunnut ottaa kuvia tikeistä, pahoittelen!

Gynekologina toimiva lääkäri otti minut heti mukaan tutkimuksiin. Ihan ei meillä mennyt englanti yksiin hänen selvityksistään, mutta mielenkiintoista oli sekin. Parhaiten mieleen jäi naisten häpeilevä käyttäytyminen. Tuntui vähän pahalta seurata jalkojen välistä kun tohtori selittää ja selittää, kehottaa katsomaan sitä ja tätä ja potilas on peittänyt kasvonsa. Eihän täällä kukaan kysy, saako tulla opiskelija, me vain menemme. Kerran tuli nainen, joka ei varmaan ollut aikaisemmin käynyt gynellä. Hän ei oikein ymmärtänyt, miten jalat piti asettaa, joten lääkäri hermostui joutuessaan näyttämään jalasta pitäen muutaman kerran. Hän karjahti ja riuhtoi muutaman kerran. Ikävintä oli se, että nainen oli muutenkin jo häpeissään eikä hänen olonsa tullut huutamisesta yhtään paremmaksi.

Surullisin tapaus oli kuitenkin neljän lapsen äiti, jolle gynekologi ilmoitti, ettei hän voinut saada enää lapsia. Ulos päästyään hän istui lohduttomasti tuolissa ja itki kovaan ääneen. Varmaan avuttomampia fiiliksiä hoitajana oli yrittää ilman yhteistä kieltä lohdutella itkevää potilasta. En kyllä olisi suomeksikaan tiennyt mitä sanoa.

Olin myös mukana, kun noin 8-vuotiaalta koulutytöltä leikattiin känsä jalasta. Se sentään puudutettiin ensin. Verta valui runsaasti, operaatio oli selkeästi kivulias puudutuksesta huolimatta ja söpön lastenlääkärin tikkaus ei juuri minua vakuuttanut, mutta lapsi ei vuodattanut kyyneltäkään. Hän ei edes valittanut tai kääntänyt päätään pois. Piti vain molemmilla käsillä hoitajasta kiinni ja puri hammasta. Urhea pieni!

Tämäkin tilanne lavastettu, kovia ovat
filmaamaan täällä! (tosin tämän toimenpiteen
suoritin oikeasti, potilas on vain väärä ;) )

Edellämainittujen lisäksi poistin valtavilla leikkureilla kipsejä, katetroin, avustin, puhdistin paikkoja ja hain apteekista hyllyn täytettä. Välillä selailin käyneiden potilaiden kirjaa nähdäkseni oliko synnärin keisarinleikkausnainen käynyt poistattamassa tikkinsä. Kirjan mukaan hän ei poistattanut niitä Kiboshossa ennen harjoittelun päättymistä. Toivottavasti hän poistatti ne muualla. Kirjasta bongasin myös vihdoin painehaavapotilaan haavojen puhdistus- ja vaihtotiheyden, viikon välein.

Minorilla potilaita oli paljon ja suhteessa muihin osastoihin siellä tapahtui jotain koko ajan, mikä oli tosi kivaa. Oli kerrankin sellainen olo, että oikeasti tein jotakin. Ei ollut tylsiä hetkiä ollenkaan ja päivät sujuivat leppoisasti rupatellessa. Ikävä tuli sitä osastoa, joten kävin aina välillä morjestamassa.

Ps. Piipahdin synnärillä ja katsokaa mitä löysin!!

Jos huomasitte, että kuvat ovat tällä kertaa paremmin, syy siihen ei suinkaan ole minun aivoni. Talolla eräs älykäs neiti valaisi minua tässäkin asiassa! Kiitos tästä ja muistakin hyvistä vinkeistä!

Katsaus elämään Afrikassa

Liikenne

Enpä uskaltaisi lähteä heti ajamaan. Suomessa autoilijoita opetetaan varomaan aina jalankulkijaa oli tilanne mikä hyvänsä. Täällä se on toisin päin. Torvea käytetään kuin kelloa pyörässä varoittamaan takana tai kulman takaa tulevasta autosta. Tällöin jalankulkija hyppää äkkiä tien reunaan, oli se sitten joku jalkakäytävää muistuttava, ruohikko tai oja. Moshin kaupungissa ei ole suojateitä tai liikennevaloja teitä ylitetään mistä nyt sattuu pääsemään. Kukaan ei väistä pois tieltä, joten tiettyä varovaisuutta kannattaa noudattaa. Lisäksi pitää olla tarkkana kumpaan suuntaan katsoo. Liikehdintä tapahtuu vielä sopivasti suomalaiselle väärinpäin. Tai nyt jo vaarallisen oikein päin, taidan jäädä alle Suomessa.

Eihän sillä nyt niin väliä millä puolella tietä ajaa...

Autojen eteneminen ei suinkaan ole sujuvaa vaan edessä ajava auto saattaa äkkiä pysähtyä tai koukata tien viereen. Syy saattaa olla tuttu tai kyytiin otettava henkilö. Jännitysmomentteja lisäävät olemattomat turvavälit. Nyt puhutaan melkeinpä senteistä metrien sijaan. Maantiellä voidaan puhua metreistä, ei kuitenkaan kymmenistä sellaisista. Siellä on myös välillä jopa korotettuja suojateitä, kun tie halkaisee pienen kaupungin. Nopeuksia on ennen kaupunkeja rajoitettu töyssyillä. Mutkista varoitetaan töyssyillä ja maalatuilla Slow down/Pole pole -teksteillä.

Autot täällä ovat kuin suoraan 70-80 -luvuilta. Täällä olisi hyvin aiheellinen autokoulussa annettu kehotus, että ylämäessä ei ohiteta. Ei ole reissua, jossa emme ajaisi alta 20km/h, koska edellä ajava rekka ei jaksa. Oikealta suhahtaa silloin kovaa kärsimättömiä autoilijoita, jotka usein joutuvat kiilaamaan takaisin jonoon, kun vastaan tuleekin auto. Autoja suhahtaa ohi myös vasemmalta pientareelta ja ne kiilaavat takaisin jonoon yläemäessä.

Arushasta. Melkonen pytinki.

Ohittelu tapahtuu muutenkin hyvin pienillä väleillä. Olen ollut kerran taksin kyydissä ja nähnyt, kun vastaantulija ei ehtinyt takaisin omalle kaistalleen. Törmäystä ei tullut vaan oman kaistani autot tottuneesti antoivat hiukan tilaa ja hetken ajettiin kolmessa rivissä. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei hypännyt pumppu kurkkuun. Eipä jäänyt ainoaksi läheltä piti -tilanteeksi, tosin todennäköisesti vain minun silmissäni.

Kuorman kuljetusta.

Tässä maassa on täysin omat kommunikointitavat liikenteessä. Maantiellä oikealle näyttävä vilkku ei suinkaan tarkoita ohittamista vaan, että ei aio ohittaa. Tai sitten se tarkoittaa juurikin ohittamista tai kääntymistä, tilannetta kannattaa hiukan tarkkailla ensin. Kaupunkiajossa vilkut ovat melko luotettavia. Olen ollut myös taksin kyydissä, joka ajoi risteyksestä suoraan hätävilkut päällä.

Perusmerkkien lisäksi on muitakin. Valojen vilkuttelu ei välttämättä suinkaan ole jalankulkijalle merkki mennä tien yli. Kahdesti vilkkuneet valot tarkoittavat njoo eli tule. Kerran vilkkuneiden valojen eteen ei kannata kävellä tai ajaa, silloin tulee vilkuttaja päälle. Takalasi rapaantuu usein ajossa hiekka(sateen jälkeen muta)teillä, mutta sitäpä ei kauheasti kannata putsailla. Samalla tulet haistattaneeksi vittua takana ajavalle, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää. Siksi pitää odottaa, että takana ajaa joku tuttu ja samalla voi näyttää peace-merkkiä ikkunasta.

Julkiset

Bodabodat ovat nykyisin mieluisimpia kulkuvälineitä. Niillä pääsee helpoiten paikasta toiseen, jos ei ole aikaa kävellä daladalalle, jotka kulkevat ilman aikataulua, mutta ei viitsi maksaa taksia. Maksavat yli puolet vähemmän. Kyyti on joskus vähän hurjaa, koska kuskeilla on aikamoinen kilpailuvietti. Lähdettiin kerran keskustasta kolmella bodabodalla ja koko matka oli aika lailla mikä niistä on ensimmäisenä perillä. Minun oli nopein, voi jee. Ykköspaikka saavutettiin muun muuassa kiertämällä töyssy vastaan tulevien puolelta – siellä oli matala kohta.

Töistä alas mäkeä ajettaessa kävi pari kertaa niin, että kun tulimme alas kylään, moni ihminen alkoi hulluna huutaa. Ymmärsin heti, että he tarkoittivat daladalan juuri lähtineen. Kaasu väännetään pohjaan ja sitten mennään tukka kirjaimellisesti putkella. Ja torvi soi koko matkan, kuinkas muuten. Siitä olen kyllä yleensä maksanut vähän ekstraa.

Herkuinta on ajo sateella. Vesi menee silmiin ja sormet jäätyy. Ja perille päästessäsi olet avain märkä, yhhyh. Keskustassa ajo on mutkittelua lähtevien daladalojen ja autojen välissä. Viimeksi katselin takaa kuinka daladala painaa torvea ja kääntyy eteen. Kuski ei suinkaan hiljennä vauhtia vaan koukkaa toiselle kaistalle, jolloin takaa tuleva auto soittaa torvea. Bodaboda kurvaa takaisin vasemmalle kaistalle ja väistää hitaampaa autoa koukkaamalla taas toiselle kaistalle. Ja taas tulee torvensoittoa.

Daladala! Taitaa olla vähän pitempi malli.

Sekä takseissa että bodabodoissa kuskit saattavat olla humalassa erityisesti illalla ja siinä ei ole mitään kummallista. Takseissa he ottavat hiukkaa silloin tällöin vieressä olevasta pullosta. Olen kerran ollut humalaisen bodabodakuskin kyydissä ja voin kertoa, että seuraavalla kerralla teen tarkistuksen. Vauhti oli hirvittävä ja hän ei hidastanut huudoistani huolimatta. En ehtinyt edes kunnolla pelätä, kun kiukutti niin paljon.

Bodabodassa voi myös kuljettaa vuohta. Tarakalle puuboksi ja vuohen jalat kiinni. Se menee sinne ihan hyvin!

Daladalasta olette jonkin verran jo lukeneetkin, mutta virkistetään muistia. Ne ovat Toyota Hiace -mallisia pakuja, joissa katto on yleensä noin 165 cm korkeudessa. Mittana on toiminut oma pituuteni, minun pääni ei ihan kolise kattoon. Joukossa ajelee kuitenkin niitäkin yksilöitä, joissa itsekin joudun olemaan seistessä penkkien selkänojien päällä kaksin kerroin. Tulee aika mukavat jumitukset selkään, kun yrittää pysyä pystyssä ei aina niin tasaisella tiellä.

Törmäsin työmatkalla possuun.

Hiaceen on siis ahdettu istumaan noin 23 ihmistä ja parhaimmillaan ”käytävällä” seisoo seitsemän. Oviaukostakin saattaa vielä roikkua muutama ja Louis kertoi joskus matkustaneensa roikkumalla perässä. Tämän ihmismäärän kohtaan usein aamuisin mennessäni töihin. Kiboshosta ajanut kimppakyyti ei kulje joulukuussa, joten joka aamu kävelen noin kymmenisen minuuttia daladalapysäkille eli siis tien reunaan. Jos daladalan tullessa sivuovi on kiinni, tilanne on loistava. Saan silloin ehkä molemmat jalat maahan. Oven avautuessa vastassani on tiukka lihamuuri, josta änkeän sisään. Yleensä minun ei tarvitse olla avonaisen oven vieressä.

Ajattelinpa vielä jakaa herkuimpia kokemuksiani. Kerran en mahtunut seisomaan molemmilla jaloillani, joten oikea jalkani oli lattiassa ja vasen sen päällä. Vasemmalla kädellä roikuin heikosti ovenkarmissa. Oikealta puolelta löytyi sentään hattuhyllyn tapainen, josta sain tukevan otteen. Toivoin koko matkan, että se ei lähde irti. Jarrutuksissa ja kiihdytyksissä jouduin käyttämään kaikki voimani, jotta edessä ja takana heiluvat matkustajat eivät jyräisi minua.

Muistan yhä selkeästi kuin eilisen sen päivän, jolloin lähdin töistä ja yllätyksekseni alhaalla kylässä odottikin koulubussin näköinen kulkupeli. Varmistin paikalliselta, että se oli big daladala ja hyppäsin riemuissani kyytiin. Tilaa! Ilmastointi! No se riemu ei kestänyt kauan. Ilmastointi ei pelittänyt ja bussi oli tupaten täynnä. Etenimme mateluvauhtia tietöiden takia, joten ikkunoistakaan ei puhaltanut. Sitten kulku pysähtyi kokonaan ja aurinko alkoi tosissaan porottaa sisään. Edessä ei ollut enää tie vaan hiekkakasa. Matkustajat alkoivat hermostua ja huusivat kuskille, että aja nyt (näin oletin).

Kuplia!

Työmiehet(pojat) huusivat, että ei saa mennä (näinkin oletin). Johtopäätökseni perustui bussin ajoittaiseen etenemiseen ja lukuisiin peruutuksiin. Vesi alkoi olla loppu ja tuskanhiki suuri. Pääsimme kuitenkin tunnin päästä liikkeelle ja loppumatka sujui mukavassa tuulenvireessä.

Eräänä aamuna ängin tapani mukaan lihamuurin läpi kyytiin ja venytin käteni saadekseni jostain kiinni. Vasta tuijoteltuani hetken aikaa lähietäisyydeltä viininpunaisia kauluspaidan nappeja tajusin kuinka ahtaasti olin. Lantioni oli kiinni toisen miehen lantiossa ja takamukseni toisen miehen takamuksessa. Huvittavinta oli se, etten pitänyt sitä mitenkään epänormaalina.

Daladalasta löytyy myös himoa. Sairaanhoitajaopiskelija talolta oli palaamassa töistä, kun kiinnipitäessään tunsi kädellään jotain. Pieni kurkistus paljasti, että sehän oli penis, jota joku äijä häneen hinkkasi. Kehtasi vielä kohauttaa kulmiaan ja sanoa vihjailevasti ”Hmm-m!”. Opiskelija löysi melko nopeasti uuden paikan kädelleen.

Yöelämä ja ravintolat
Baarit ovat täällä aika mahtavia. Aika talon lähellä on Glacier niminen ulkoilmabaari, jonka baaritiski ja tanssilattia ovat katoksen alla. Se on aika kätevää sateella. Katoksen ulkopuolen nurmikko sen sijaan saa osansa sateesta ja on pirun liukas kastuessaan. Ei korkokenkiä näihin baareihin!

Glacieriin mennään yleensä ensimmäiseksi ja sieltä jatketaan esimerkiksi La Ligaan, joka on ihan ehta yökerho. Se sijaitsee teollisuusalueella keskustan laidalla. Keskustasta löytyy myös aloittelupaikka Makumba, joka on todella kiva paikka. Jatkopaikoiksi on tarjolla on Kool Bar, Pub Alberto ja Malindi. Kahdessa jälkimmäisessä en ole käynyt, mutta Kool Barista pidin. Musiikki oli paljon parempaa kuin La Ligan. Se on aika pieni paikka, jossa on paljon paikallisia. Malindista olen kuullut, että sillä olisi huono maine maksullisten naisten välityspaikkana, mutta siellä käyneet eivät ole maininneet mitään sellaista.

Täkäläisissä baareissa on huomattavasti enemmän tilaa kuin Suomessa. Ei ole mitään Amarillon kaltaista järjetöntä tungosta, jossa ei mahdu liikkumaan ja huonoa ilmaa. Lisäksi tanssilattia on täynnä miehiä naisten sijaan. He ovat yleensä melko suoria; jos he haluavat tanssia kanssasi ei muuta kuin iholle vaan.

Yleensä ei toivotuista on helppo päästä eroon, mutta joukosta löytyy kyllä turhan sinnikkäitäkin yksilöitä. Olen kerran viimeisenä konstina ottanut kaveria hartioista kiinni, kääntänyt ympäri ja työntänyt alkuvauhdit. Miehet osaavat kyllä tanssia huomattavasti paremmin kuin suomalaiset miehet ja naiset, mikä on erittäin positiivista.

Aloittelupaikkoihin ei ole sisäänpääsymaksuja. Niihin voi kävellä oman juoman kanssa sisään, jos vaikka jäi kesken lähdettäessä ja se on ihan fine. Ikää ei tarkisteta missään. Kerran minun kanssani on halunnut tulla tanssimaan päätä lyhyempi poika, joka tuskin oli 15 täyttänyt. Yökerhoihin saattaa olla jono (höhöh, pahimmillaan ehkä seitsemän ihmistä, voi rillo sentään!) ja sisäänpääsy 5000-7000 shillinkiä (2,5-3,5 €). Narikkaa ei ole, mutta kukapa täällä takkia tarvitsisikaan.

Yhdestä asiasta suomalaiset voisivat täkäläisistä baareista ottaa mallia. Kaikista saa kellon ympäri ruokaa. Ihan mahtavaa, aamuyölläkin saa kuvun täyteen, jos mieli tekee. Lisäksi alotellessa voi tilata vaikka juustohampurilaisen ranskalaisilla (ovat aika hyviä täällä). Jos Suomen baarit voisivat lisätä listoilleen edes ranskalaiset!

Sekä baareissa, että ravintoloissa on reikävessat ja joissakin paikoissa yhden reikävessan tilalla länsimaalainen vessa. Vessat ovat yleensä vessapaperittomia. Vettä tulee yleensä hanoista, mutta saippua on jo luksusta. Käsipyyhkeitä ei yleensä ole. Kuivaaja on melko tuntematon käsite. Jos en nyt ole aivan väärässä, muistelisin, että Makumbassa oli kuivaaja. Täällä baarivarusteisiini kuuluu siis normaalin lisäksi oma vessapaperi, käsidesi ja ennen lähtöä laitan yleensä hyttyskarkotetta hajuveden sijaan. Selkeästi turisteille suunnatuissa ravintoloissa on yleensä kaikkea, mutta muista löytyy reikä lattiasta ja vettä käsien pesua varten.

Alariveillä myydään kondomeja ja panadolia, how nice!

Ravintoloissa syöminen on todella edullista. Yleensä syömäni ateriat juomineen ovat maksaneet noin 14000 shillinkiä, mikä tarkoittaa seitsemää euroa. Ja se on turistiravintolan hinta. Paikallisissa selviää runsaasti alle 10 000 shillingillä. Talolla syödään useimmiten täkäläistä ruokaa, joten ulos mennessämme valitsemme usein kiinalaisen tai toisen italialais-intialaisista ravintoloista. Ruoka on hyvää, mutta kermasoosia en tilaisi. Usein käytetään bechamel-kastiketta tilalla.

Lihakauppa!

Yleiset tavat

Linja-autoasema

Kaikkia tervehditään joka paikassa aina törmättäessä päivän aikana. Swahilin kielessä ei ole olemassa tervehdystä, jolla ei samalla kyseltäisi kuulumisia. Ennen varsinaista asiaa käydään siis kuulumiset läpi. Joka paikassa. Jos johonkin tervehdykseen ei huomaa vastata, seuraava kaveri kyllä kertoo, että hei hän tervehti sinua.

Kaupungilla ei kannata kulkea minishortseissa ja olkaimettomassa topissa. Periaatteessa pitäisi olla olkapäät ja polvet peitettynä, mutta Moshissa riittää, että on toiset. Yökerhoissa pukeutuminen on vapaata, mutta en silti laittaisi vesirajahametta, jos haluaa olla rauhassa.

Kiireisen ihmisen ei kannata täällä liikkua. Ei tee hyvää mielenterveydelle. Kaikki sujuu rauhassa polepole meiningillä. ”There is no hurry in Africa”, kuten joillekin on huomautettu. Kaupankäyntikin on hidasta ja oikean hinnan tinkiminen kestää kauan. Välissä saatetaan jutustella muutakin vaikka perheestä tai päivän kulusta. Tapahtumatkaan eivät välttämättä aja silloin kun on ilmoitettu, kaksi tuntia myöhemmin ilmestyminen on täysin fine! Jos on sovittu, että kyyti tulee vartissa, se saattaa hyvinkin olla kolme varttia. Odotteluun tottuu niin töissä kuin vapaa-ajallakin.

Roskien lajittelua. Kun kasa isonee, ne poltetaan. 

Puhelimessa puhuminen on hauska näky sekin. Ihmiset ihan oikeasti käyttävät kaiutinta jatkuvasti ja huutavat puhelimeen. Puhelin on joko korvalla tai muutaman kymmenen sentin päässä korvasta. Kuulisin koko keskustelun, mutta en kyllä ymmärrä yhtään mitään.

Aika täällä sujuu rennon ilmapiirin vuoksi hyvin stressittömästi. En edes muista, millon viimeksi olen ollut näin rauhallinen enkä stressannut kouluhommista. Voisin jäädä tänne ihan hyvin!

Kaupungille lähdössä

Wanaume na wanawake

Miehet lähestyvät täällä naisia kuin jonkun oppikirjan mukaan. Aina samat jutut (olet niin special plaaplaa), joihin olen kyllästynyt jo Espanjassa. On hyvin harmittavaa, että näen heissä vain ne laukkukauppiaat, vaikka kivimuurin takana on varmasti yksilöitä. Heihin olisi kiva tutustua oikeasti ja kuulla heidän mielipiteitään. Sairaalla olen jonkin verran keskustellut sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa oikeita asioita, mutta ne ovat lähinnä koskeneet Tansanian elintasoa.

Söpöstelyä!

Miehet ovat myös melko omistushaluisia, kuinka yllättävää ja monilla on suuremmat puheet kuin teot. Jos ei kiinnosta, on joskus melko hankalaakin päästä eroon. Jos Suomessa sanotaan, että naiset ovat draaman aiheuttajia, täällä ne ovat miehet. Pienistä asioista vedetään herneet nenään (kuten kehotuksesta mennä hammaslääkäriin, jos särkee) ja ollaan viikko mykkäkoulussa. Miehet kinastelevat myös keskenään paljon. Riitoja myös sovitaan hyvin huonosti ja useimmiten eri osapuolilla on aivan eri versiot tapahtuneesta ja heidät haukutaan muille ihmisille. Kuulostaako tutulta?

Naisista ja heidän tavoistaan kinastella täällä en juuri tiedä mitään. Heitä näkyy huomattavasti vähemmän ulkona ja he eivät juuri tee tuttavuutta tervehdyksiä kummemmin. Osa tytöistä talolla on kokenut jonkun verran jopa vihamielisyyttä heidän osaltaan. Itse en ole huomannut mitään, mutta toisaalta olen sen verran pöhkö, etten varmaan olisi tajunnut.

Juhlapyhät

Juhlapyhät kuten joulu, uusi vuosi ja pääsiäinen, ovat täällä samoja. Juhlapyhiä varten perinteisesti on hankittu lihaa ruuaksi. Kaupoissa on käynyt kato useiden ostajien takia ja sen takia on jouduttu teurastamaan oma vuohi. Siitä on muodostunut juhlapyhien perinne. Sisäelimistä tehdään keitto ja se juodaan vatsalaukusta.

Vallitsevat uskonnot ovat Islam ja kristinusko melko tasavertaisina. Usein muslimien vapaat ovat myös kristittyjen vapaita ja toisinpäin. Tansanialaisille vapaapäivät maistuvat aina, oli veruke mikä hyvänsä. Sen lisäksi on muita omia. 7. heinäkuuta on bisnespäivä. Valitaan yksi kaupunki, jossa sitä juhlitaan. Siellä yrittäjät esittelevät luovuuttaan ja kaikilla on vapaapäivä.

8. elokuuta on farmipäivä eli sadonkorjuu. Maanviljelijät tulevat kaupunkiin mukanaan satonsa ja kaupunkilaiset ostavat. Kaikilla on vapaapäivä. 14. lokakuuta vuonna 1999 ensimmäinen presidentti kuoli, joten nykyisin se on juhlapyhä. Tällöin muun muassa armeija esittää erilaisia näytöksiä ja muistellaan presidenttiä. Vapaapäivä on kaikilla. 9. joulukuuta on itsenäisyyspäivä. Kansallisella stadionilla Dar Es Salamissa armeijalla on taas performansseja ja presidentti pitää puheen.

Perhe-elämää

Vanhempia ja etenkin isää kunnioitetaan ehdoitta. Kasvatus perustuu täällä vielä rangaistuksen tehoon. Keppi on aika yleinen väline. Lapset tappelevat yleensä kaikesta ja harva osaa jakaa mitään tai leikkiä samalla lelulla yhdessä. Mies on perheen pää ja elättäjä, nainen hoitaa perhettä ja tottelee miestään.

Lapsilla on hauska arvojärjestetys. Nuorimmat passaavat vanhempiaan ihan missä tahansa. He tuovat ruokaa, juotavaa, soivan puhelimen tai kantavat laukut. Vanhempia ihmisiä auttavat kaikki, se on ehdoton sääntö. Jos vanha ihminen kävelee mäkeä ylös raskasta taakkaa kantaen, nuorempi auttaa häntä.

Kuollut joku

Elikoita

Tässä vähän kuvasaldoa eläinympäristöstä sekalaisessa kasassa, koska Bloggeri ei tee yhteistyötä. Hämähäkkiä en kuvannut, koska tuli kiire juosta karkuun. Sori!

Nämä ilmestyvät aina sateella. 

Gekko + saalis

Everything is big in Africa

Poolilla chillailua!

Mihin Photo Boothia tarvitsee, kun voi kuvata veden alta?

Ps. Lupailin joskus sata vuotta sitten kertoa jaloista. Antaa kuvan kertoa kaiken! Otettu baarista sadekelillä. Lähden muuten kohta Zanzibarin paratiisiin, joten loppupäivitykset saadaan ensin kuvitta, jos tarjolla on nettikahvila tai vasta Suomessa. Hyvää joulua jälkikäteen ja hyvää uuttavuotta etukäteen. See you all soon!

Enpä ole ennen ollut näin likaislla jaloilla
baarissa!

Tipuja! <3

Ei niin dramaattisia -hetkiä synnärillä!

Opin uusia taitoja..

27.11-4.12.2012



Ensimmäisen työvuoron jälkeen sain päivän hengähdystauon, koska kävin uudestaan kuumilla lähteillä päiväretkellä taloon tulleen uuden tytön ja kahden vanhemman miehen kanssa. Tällä kertaa oli onneksi kamera mukana ja sain aika hienoja otoksia. Lisäsin ne alkuperäiseen Maji Moto! -julkaisuun.

Palasin keskiviikkona töihin, jolloin aika ei suinkaan juossut. Koko päivänä en tehnyt yhtään mitään. Ei ollut synnyttäjiä ja jo synnyttäneet oli sopivasti kotiutettu edellisenä päivänä. Ei siis ollut tekemistä. Kuuntelin pari opetustuokiota, mutta sen jälkeen sain keksiä tekemiseni itse. Kamerassani oli päivän päätteeksi yli 200 kuvaa, suurin osa omista ruumiinosistani.

Piipahdin myös ullakolla.
Potilasasiakirja vuodelta nakki
ja papu?

Työkavereita ja opiskelijatyttö vaaleanpunaisessa :)

Onneksi seuraavana päivänä oli minulle varsin mieluinen tapahtuma edessä: keisarinleikkaus! Potilaan papereihin oli kirjattu syyksi tiellä oleva istukka ja toimenpiteeksi emergency section. Päätös oli kirjattu seitsemältä, nainen pääsi saliin 10.15. Valmistelimme hänet leikkaukseen ja kysyin tulkin välityksellä luvan ottaa kuvia. Ilokseni sen sain. Odotellessa yritin vähäisillä swahilin sanoilla rauhoitella jännittävää ensimmäistä lasta odottavaa äitiä. Tulos ei tainnut olla kovin kaksinen, mutta ainakin sain hänet hymyilemään.

This is were the magic happens. Tarvittaessa mahtuu
kaksikin synnyttäjää vierekkäin!

Lämmitin, no tottakai!

Kutsu leikkaussalista tuli ja odottava äiti kärrättiin laverilla pihan yli saliin. Leikkaussalinhoitajat ottivat hänet vastaan ja me menimme pukeutumaan. Sain lainaksi yhden opiskelijoiden käyttämistä puvuista sekä ei niin kertakäyttöiset myssyn ja suusuojan. Astuin kädet huolellisesti pestynä ja desinfioituna saliin kamera kädessä. En ollut siellä suinkaan yksin. Leikkaussalihenkilökuntaa oli kuusi ja meitä toljottajia melkein kymmenen. Anestesialääkäri oli kiukkuinen, kun ei ollut saanut etukäteen tietää, että potilas kärsi korkeasta verenpaineesta.

Leikkaus tapahtui yleisanestesiassa eli nukutuksessa. Ensimmäisestä viillosta ei mennyt kuin vajaa pari minuuttia kunnes lapsi oli ulkona. Hänet vietiin pois salista ja aloitettiin imu sekä happimaskilla paineltiin ilmaa keuhkoihin. Maltoin hetken aikaa kuvata äitiä, mutta sitten kiiruhdin muiden perään. Poikavauva kakkasi ensin suolensa tyhjäksi ja aloitti sitten parkumisen. Sekös meitä nauratti. Lapsi vietiin osastolle lämpökaappiin odottamaan äidin heräämistä.

Rekvisiittaa:
Yllä steriilit tarvikkeet, jotka poimitaan kuvassa näkyvillä "steriileillä"
pihdeillä
Alla ruiskua, hanskoja, kanyyleja, lääkepulloja sun muuta.

Kiitokseksi kuvaamisesta tulostin äidille läjän ottamiani kuvia. Paperiset kestävät kovin vähän, joten kävin niiden lisäksi teettämässä kunnolliset valokuvat. Tiesin, etten olisi paikalla silloin kun hänet kotiutettaisiin. Sovimme tulkin välityksellä järjestelyn, että sukulainen tulee hakemaan kuvat. Ketään ei kuitenkaan tullut. 

Tie leikkaussaliin

Laitoin kuvat potilaskansion väliin, jotta hän saisi ne tullessaan tikkien poistoon seuraavan viikon maanantaina. Valitettavasti ketään ei tullut silloinkaan. Tänään on 17. joulukuuta ja hän ei edelleenkään ole tullut. Aion nyt vain sinnikkäästi toivoa, että hän ilmestyy jonain päivänä ja saa kuvat pikkuisestaan ja itsestään.

Ehdin vielä nähdä normaalin alatiesynnytyksenkin ennen osaston vaihtoa. 19-vuotias synnytti toisen lapsensa. Täytyy myöntää, että olo oli vähän hoopo auttaessani samanikäistä perheen perustamisessa. Kaikki sujui hyvin ja nuori äiti palasi osastolle uunituoreen poikansa kanssa, jonka minä sain viedä perästäpäin. Palasin sen jälkeen auttamaan salin siivouksessa.

Roskiksia.
Punainen = istukat sun muut ruumiinosat
Sininen = ruokajätteet, paperit yms.
Keltainen = käytetyt hanskat,
sidokset yms.

Synnäri oli mahtava kokemus. Työkaverit olivat kivoja ja tunsin oloni kotoisaksi. Samaa hätäilyä en kokenut kuin kollegani Mawenzissa. Kipulääkettä ei saanut kukaan täälläkään, mutta pikkusen sai huutaa. Ainakaan en ymmärtänyt, että kukaan olisi komentanut olemaan hiljaa. Lähinnä olin ymmärtäväni puhetta keskittymisestä. Yhtään välilihan leikkausta en nähnyt, joten valitettavasti en osaa siitä sanoa mitään. Puudutetta kyllä löytyy hyllystä, ehkä siellä sitten käytettiin?

Työ tuntui oikealta minulle. Löysin siis taas uuden ammattivaihtoehdon lisää. Tähän mennessähän niitä on vain biologian tutkija, ensihoitaja, haavahoitaja ja kardiologiaan erikoistunut sairaanhoitaja (tai jotain vastaavaa). Aina vaan menee vaikeammaksi! Ei millään riitä tämä yhden ihmisen elämä mulle!

Kuvasarjaa operaatiosta!

<3