Lapsia hoivaamassa pediatrisella

21.-23.11.2012

Lasten osasto ylhäällä vasemmalla, jossa pilkottaa
sairaanhoitajaopiskelijan vaaleanpunainen työasu

Aloitin ensimmäisen vuoroni lasten osastolla tyylikkäästi puolitoista tuntia myöhässä. Kiboshon sairaalaan ajava kyyti ei ajanutkaan sinä aamuna minun ohitseni. Odoteltuani yli puoli tuntia siirryin tien toiselle puolelle odottamaan julkista liikennettä eli daladalaa. Pari ensimmäistä ajoi ohi, koska ne olivat täynnä. Kolmanteen pääsin änkemään sisään. Kiinnipitäminen oli tuskin tarpeen, ihmismassa pitää matkustajaa paikallaan.

Pienten punnitsemiseen!

Myöhästyminen lasten osastolla ei kuitenkaan haitannut ketään. Lääkärikin tuli vasta tunnin tai puolitoista tuntia minun jälkeeni. Ennen sitä ei tietenkään tapahtunut oikein mitään. Tosin sairaanhoitajaopiskelijat ottivat minut mukaan jonkinnäköiseen ”hoitajadiagnoosi” -palaveriin. Minulle ei vielä tänäkään päivänä ole täysin valjennut, mitä se tarkoittaa. Osittain se ilmeisesti vastaa Suomessa käytettävää hoitosuunnitelmamallia.

Minulle kuvailtiin pojan oireet: hengenahdistus, yskä, kuume, pahoinvointi ja ruokahaluttomuus. Sen jälkeen he kysyivät minulta, mikä oli potilaan diagnoosi. Tein tietysti läjän vastakysymyksiä rajatakseni vaihtoehtoja. Opiskelijat katselivat minua hämmentyneenä ikään kuin vastaus olisi ilmiselvä. Niinhän se tietenkin oli, kuten nyt olen jo oppinut. Tuberkuloosi on hyvin yleinen tauti pediatrisella osastolla malarian ja sadekaudella palovammojen lisäksi.


Ensimmäinen päivä oli melko rankka, kuten aina yleensäkin vaihtaessani osastoa. Olin ollut väsynyt jo aamulla (ja vähän pahantuulinenkin..). Tällä osastolla henkilökuntaa oli hankalampi seurata kuin naisten osastolla. Olin täysin ilmaa enkä oikein nähnyt potilaskansioitakaan kunnolla.

Pihamaata (kuvaajan takana sama rakennus, jossa lasten
osasto sijaitsee). Puussa kuivuu käsipyyhkeet.

Jokaikinen seuraavakin aamu osastolla alkoi odottelemalla tuntikausia lääkäriä. Hän saapui yleensä noin yhdentoista aikoihin, jolloin tehtiin kierto. Sen jälkeen avattiin suoniyhteyksiä mustiin pikku kämmenselkiin melko summamutikassa. Ja monta kertaa kokeiltiin samalla neulalla samalla kun lapsi huutaa kuin pistetty sika. Jos suonta ei pistoista huolimatta löytynyt, tuikattiin lääke ruiskuun ja pistettiin reisilihakseen. Suomalainen sairaanhoitajaopiskelija talolta oli jo aikaisemmin ihmetellyt meille, miksi kanyyleja asetetaan kämmenselkään niin pienillä. Hänkin oli yrittänyt ehdottaa muita paikkoja.

Pääsin seuraamaan läheltä äitien tapaa hoitaa lapsiaan. Imettäminen jatkuu pitkälle, 2-3 –vuotiaaksi saakka. Tissi on myös aina ensimmäinen ja välitön ratkaisu huutoon. Toimenpiteiden aikana äidit pitivät kiinni huutavasta lapsesta, mutta he eivät puhuneet rauhottavasti tai ylipäätään muutenkaan näennäisesti reagoineet siihen. Joidenkin kasvoilta paistoi ärtymys hoitajia kohtaan, kun jokin ei onnistunut. Pienet lapset viettivät paljon aikaa sylissä eivätkä he juuri kävelleet itse edes äitin kädestä kiinni pitäen. Harva myöskään halusi alas sylistä.

Ensiapuboksi! Mulle!

Lasten osastolla tapasin ensimmäisen HIV-orvon. Noin kymmenvuotiaan pojan molemmat vanhemmat olivat kuolleet AIDSiin. Hän asui siskonsa kanssa isoäidin luona. Potilas itsekin oli HIV-positiivinen ja sairasti tuberkuloosia. Vanhempien kuolema oli havaittavissa käytöksessä. Poika eli omaa elämäänsä osastolla piittaamatta hoitajista tai lääkäreistä. Jonain päivänä hän vastasi henkilökunnan kysymyksiin, jonain päivänä hän vain virnisti ujosti. Poika saattoi esimerkiksi nukkua penkillä sänkynsä sijasta. Vein hänelle kerran peitonkin. Hänen annettiin olla niin kuin hän halusi. Vieraina hänellä näin viimeisenä päivänäni siskon.

Bodaboda

Toisena päivänä sain enemmän kontaktia vanhempiin ja lapsiin. Erityisesti muistan pikkuisen nelikuisen ekseemapotilaan, joka viihtyi paljon sylissäni. Kävimme hänen äitinsä kanssa hauskoja muutaman sanan keskusteluja, joita täydensimme elekielellä. Hauskuutta jatkui siihen asti kunnes pikkuinen pisautti työvaatteilleni. Päivä oli onneksi jo melko pulkassa, koska eihän minulla mitään vaihtovaatteita ollut mukana. Osa lapsista vähän jännitti mzungua ja tyytyi kurkkimaan ja nauramaan äidin hameen takaa.
Pediatrisella osastolla ei valitettavasti päässyt tekemään oikein mitään. Osastona se ei ole vaativa ja vähälläkin tekemisellä on monta tekijää. Tein vähän kyselyjä ja sain selville, että nyt oli low season. Sadekausina (noin maaliskuusta kesäkuuhun) potilaita on paljon enemmän, koska osastot täyttyvät palovamma- ja tuberkuloosipotilaista. Syyksi sain tietenkin sen, että silloin on todella kylmä ja tulee flunssaa. Lisäksi pitää lämmittää avotulella, mistä seuraa lasten palovammat. Todella kylmä tarkoitti noin +25°C. Johan tässä jäätyy jo ajatuksesta. Muistin kyllä kertoa, että se on meidän kesälämpötila hyvällä tuurilla. Nyt tähän aikaan pihan mittari varjossa näyttää töistä tullessa noin +37°C. Kelpaa!

Tämän verran tavaraa kulkee mzungun taskussa päivittäin.
Lisäksi tietysti kamera ja housun taskut täynnä hanskoja.

Viimeisenä päivän jälkeen olin jälleen yhtä tansanialaista hoitomenettelyä rikkaampi. Alussa mainitsemani urhea tuberkuloosipotilas, jonka hoitoa olimme pohtineet, sai iltapäivällä lääkeannoksensa. Vähän sen jälkeen aloitimme iltapäivän raporttikierroksen, joka lääkärin kiertoa mukaillen kerrotaan kiertäen huoneesta toiseen hölöttäen samalla jokaisen ihmisen asiat jokaiselle. Pääsimme pojan huoneeseen, jossa majoittui yhdeksän muutakin lasta ja heidän äitinsä.

Tuskin olimme aloittaneet sen huoneen raporttia, kun tuberkuloosipoika oksensi sänkyynsä. Äiti pomppasi salamana ylös ja alkoi hoitaa tilannetta samalla kun hoitajat yhteen ääneen komensivat ottamaan ämpärin sängyn alta. Kukaan ei silti tehnyt elettäkään auttaakseen. Huoneessa oli kuitenkin 15 hoitajaa opiskelijat mukaan lukien. Itse seisoin viimeisenä ovensuussa ja siinä vaiheessa kun pääsin liikkumaan tapahtumapaikalle, oli tilanne jo hallinnassa. Autoin kuitenkin petaamaan puhtaan sängyn ja peittelin kalpean ja vapisevan pojan.

Piipahdin synnäriltä myöhemmin katsomaan
tuberkuloosipotilaan kuntoa. Hyvin sujuu!

Arvelin jo pahoinvoinnin syytä ja varmistuihan se tuberkuloosia hoitavaksi antibiootiksi. Kysyin, että voisiko ruokailun ajoittaminen samaan aikaan lääkkeen oton kanssa helpottaa tilannetta. ”Joo, tottakai!” Herää vain kysymys, miksi niin ei voitu tehdä sitten heti. Miksi täytyi ensin antaa sairaan oksentaa itsensä ihan tyhjiin?

Lasten osastolla en oppinut hoidollisia asioita. Opin kuitenkin paljon kulttuurista ja lapsista itsestään. Lääkäriä odotellessa tuli myös käytyä hyviä keskusteluja työntekijöiden kanssa. Ikäväkin käväisi. Lapsia pidellessä kaipasin vuoden ja parin kuukauden ikäistä ihaninta veljentetyttöäni Sofiaa. Afrikkalaiset lapset ovat todella hellyttäviä. Onneksi Suomessa adoptioikä on paljon korkeampi kuin minun ikäni nyt, muuten tästä olisi voinut tulla aika vaikeaa!

Lasten osastolta siirryin viikonlopun ja allasbileiden jälkeen synnärille. Ensimmäisestä päivästä muodostui melko dramaattinen, se taitaa saada aivan oman kirjoituksen.

Valmistautumassa synnärille!