Kiboshon sairaala - naisten osasto!

Ensiksi pahoittelut epäaktiivisuudestani. Minulla oli listalla läjä rästitehtäviä, jotka nyt on onneksi tehty ja palautettu!


7.-9.11 ja 12.-14.11.2012

Maisemaa portin ulkopuolelta

Kiboshon sairaala on katolilainen sairaala noin 20-30 minuutin ajomatkan päässä (daladalalla noin 40-60min) talolta. Sairaala sijaitsee mahtavien sademetsämaisemien äärellä. Osa sairaalan työntekijöistä on nunnia. Sairaalasta löytyy neuvola, synnytysosasto, iso ja pieni leikkaussali (pienemmät toimenpiteet), naisten ja miesten osastot (sisätauteja ja kirurgiaa), lasten osasto, laboratorio ja röntgen, päivystyksen vastaanotto sekä tarvittavat hallintorakennukset. Työkieli pääasiassa on swahili, mutta onneksi kirjauskieli on englanti. Englannista on myös lainattu paljon sairaalasanoja, ainakin puhekieleen. Kirjaus tapahtuu käsin suoraan papereihin. Mitään tietokonesäilytystä ei ole vaan potilaskansiot säilyvät arkistossa myöhempiä visiittejä varten.

Aamu alkaa aamurukouksella ja aamuraportilla, jossa kerrotaan ilmeisesti tärkeimmistä potilaista ja näytetään röntgenit. Pöydän ääressä istuvat ylilääkäri ja muut lääkärit, seinän vieressä tuoleilla istuvat hoitajat. Raportit luetaan englanniksi ja keskustelu jatkuu englantina yleensä niin kauan kunnes joku kääntää sen swahiliksi. Tästä syystä en ole kyennyt seuraamaan kaikkea, mutta ilmeisesti ylilääkärin sana diagnooseissa painaa todella paljon.

Talo työmatkan alussa.

Osasto koostuu monista potilashuoneista, joihin osaan on vielä erikseen merkitty ripuli, tuberkuloosi, kirurginen tai medical ward, jossa olen nähnyt potilaita muun muuassa diagnooseilla sydäninfarkti, halvaus, tuberkuloosi, malaria, haava, kihti, keuhkokuume, keuhkoputkentulehdus, murtunut raaja ja sen sellaista. Huoneet ovat suurinpiirtein neljän hengen sairaalahuoneiden kokoisia. Vuoteita niissä saattaa kuitenkin olla jopa 12. Väliverhoja ei ole, mutta hyttysverkot löytyvät melkein jokaiselta.

Huoneissa on kuitenkin ihmisiä usein kaksinkertainen määrä. Täällä omaiset huolehtivat perushoidosta ja ruokailusta. Joillakin heitä saattaa olla kolmekin yhtä aikaa. He ottavat siksi töistä vapaata, jos sellainen on. Olen päätellyt, että omaiset käyvät yöt nukkumassa kotona, korjaan tämän käsityksen, jos se osoittautuu vääräksi. Kun lääkäri hoitajineen astuu sisään, ylimääräiset omaiset poistuvat. Jos potilas on itse huonossa kunnossa tai muuten ei niin kykenevä hoitamaan asioitaan, omainen jää hänen luokseen.

Tässä pieni informaatioisku sairaalasta. Jos en ole huomannut mainita jotakin lukijoiden mielestä oleellista esittäkää toki kysymyksenne kommenteissa, niin vastaan mielelläni. Oma työaikani paikan päällä on noin kello 8-14.

Vuohia!

Keskiviikkona 7. marraskuuta astuin ensimmäistä kertaa työmaalleni. Tarkoitus oli aloittaa jo maanantaina, mutta kuten moni teistä jo tietää, antauduin pariksi päiväksi vatsapöpöille. Taistelusta selvittiin voittajana, joten keskiviikkona löysin itseni useaan otteeseen odottamasta sairaalan käytävillä. Saavuimme kahden vapaaehtoistyöntekijän kanssa noin kello yhdeksän ja ensin odottelimme hyvän tovin sairaalan johtavaa lääkäriä. Hänen saavuttuaan pääsimme käymään ylilääkärin huoneessa, jossa selitin melko kömpelösti kuka olin, mikä olin ja mihin asti olin. Tämän jälkeen vapaaehtoistyöntekijät lähtivät hommiin ja minä odotin käytävällä.

Jonkun ajan kuluttua pääsin tapaamaan matronia. Matron vastaa ilmeisesti suomalaista ylihoitajaa. Olen ymmärtänyt, että hän on myös korkea-arvoinen nunna. Käytävillä kävellessään hän saa osakseen kunnioitusta. Joka tapauksessa hänen kanssaan kävin uudestaan samat asiat läpi kuin ylilääkärin kanssa. Tällä kertaa kuitenkin englantini ei mennyt solmuun ja matron ehkä jopa ymmärsi minua. Ylilääkärin kohdalla saattoi vaikuttaa se, että minun oli kovin vaikea saada selvää hänen englannistaan. Hän puhui kyllä hyvää englantia, mutta kovin pehmeästi eikä erittäin matala basso helpottanut asiaa.

En enää tarkkaan muista miten ja missä vaiheessa istuin käytävällä, mutta laskin, että yhteensä noin puolitoista tuntia. Matron luota poistuttuani odotin vielä hetken ja sen jälkeen hän lähti näyttämään minulle paikkoja. Kello oli siis jotakin ennen yhtätoista, kun nostin takamukseni penkistä viimeisen kerran. Matron kierrätti minut joka osastolla ja kaikkialla tunnuttiin olevan kovin innoissaan ja paljon hoettiin, että ”you're most welcome”. Asante sanaa (kiitos paljon) tuli hoettua monessa paikassa useaan kertaan. Kierroksen jälkeen etsin matkakumppanini ja teetauon jälkeen jätimme sairaalan taakse siltä päivältä. Onneksi, sillä toipilaisuuteni alkoi jo tuntua.

Seuraavana aamuna matka töihin alkoi noin kello seitsemän, kun taksi tööttäsi portilta. Taksi vei keskustaan, jossa mukana oleva Beatrice näytti meille oikean daladalan. Se oli ensimmäinen kerta kun mahduin istumaan. Täytyttyään paku lähti liikkeelle ja bensan käry täytti hengitysilman. Tuuletus onneksi toimi kaikista ikkunoista, joten siihen tottui aika nopeasti. Kyyti maksoi 1000 shillinkiä (0,50 snt). Daladalalla ei päässyt perille asti, vaan se pysähtyy alapuoliseen kylään. Vaihtoehtoina on joko kävely ensin tietä noin 500 metriä ja sitten pikipikiä eli jyrkkää oikotietä ehkä noin 700 metriä tai kiertää kulkuneuvolla muutaman kilsan lenkki. Pikipiki on vähän kuin metsäpolku sademetsän läpi. Toivottavasti saan jonain päivänä kuvia!

Pikipikin alku ylhäältä.

Perillä noin puoli yhdeksältä Beatrice yritti toiveikkaana kovasti tarjoilla minulle kulkupeliä eli bodabodaa perille asti. Bodaboda on moottoripyörätaksi, kuskilla on joskus kypärä, matkustajalla ei koskaan. Tie perille on kuoppainen ja kivinen. Vastaukseni oli siis ehdoton ei. Beatrice näytti pettyneeltä, kokosi helmansa ja aloitimme tarpomisen. Olimme sairaalalla vähän yli yhdeksän eli olin siihen mennessä jo tunnin myöhässä.

Vasemmalla miesten, naisten ja lasten osastot,
oikealla synnytysosasto, neuvola ja HIV-testaus

Odottelimme hetken matronia käytävällä. Hänen saavuttuaan Beatrice lähti tarpomaan takaisin (todennäköisesti bodabodalla) ja minä vaihdoin uudet työvaatteet ylleni. Olin päättänyt aloittaa naisten osastolta. Osastolla lääkärin kierto oli jo alkanut ja hyppäsin keskeltä mukaan. Nopeasti oivalsin, että tyyli oli aivan erilainen kuin Suomessa. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi, mutta sen jälkeen olin vähän aikaa aikaa melkein ilmaa. Täällä kukaan ei välttämättä automaattisesti selitä opiskelijalle mitään vaan täytyy itse ottaa selvää. Aloin pikkuhiljaa kurkkia potilaskansioita lääkärin ja hoitajien olan yli. Uusia sanoja kirjoittelin ahkerasti muistiin myöhemmin tarkistettavaksi tai siis ne, joista sain selvää.

Hetken seurattuani minulta kysyttiin osasinko ottaa verenpaineen. Tarjouduin mielelläni tehtävään ja olin itsekseni melko polleana, että vielä muistin manuaalisen mittauksen. Ylpeys tosin hävisi aika nopeasti, kun jostain pyyhkäisi kolmannen vuoden sairaanhoitajaopiskelija. Hänen tekemän mittauksen kesto oli noin 30 sekuntia, useita kertoja lyhyempi kuin minun. Minua alkoi naurattaa. Nyt ymmärsin, miksi minua oli katsottu niin kärsivällisen näköisenä.

Muutaman huoneen jälkeen saavuimme yli 65-vuotiaiden huoneeseen. Verenpainetta ottaessani olin useaan otteeseen hienosti kysynyt potilaalta: ”Unasema kiingereza?” Eihän he kukaan englantia osannut, joten hymyilin, viitoin ja puhuin ne muutamat sanat swahilia, jotka osasin. Hämmästykseni oli siis suuri kun osaston kaikkein vanhin ja hampaattomin minut nähdessään huudahti ihastuneena: ”Good morning, mzungu (valkoinen)! How are you?” Ymmärsin syntyneestä naurunremakasta, että kyseinen vanha rouva taisi olla aika hauska tapaus. Hänen englantinsa loppui kuitenkin kahteen edellä mainittuun lauseeseen.

Nyt alkaa se vaihe tekstistä, jossa kohta saatte nauraa minulle. Puolessa välissä kiertoa hoitaja pyysi minua viemään kyseinen rouva toimenpidehuoneeseen eli ”pienempään leikkaussaliin”. Hän puhui englantia hankalalla tavalla ja vähän kömpelösti, joten en oikein ymmärtänyt. Kovasti hän selitti jotakin pissasta. Sain selville, että vien hänet toimenpidehuoneeseen siteiden vaihtoon ja ajattelin luonnollisesti, että asia selvinnee siellä. Rouva nousi sängyltä ja nappasi puusauvansa, jolloin huomasin, että hänellä oli jalkapaketissa.

Ruumishuone

Toimenpidehuoneen edessä odottelin todella pitkään. Jossakin kohtaa joku yritti sanoa minulle jotakin swahiliksi, mutta valitettavasti en ymmärtänyt muuta kuin, että johonkin piti mennä. Hämmentyneenä sanoin, että olemme jonossa. Joku taisi mainita, että jonossa on hölmö mzungu, sillä pian tuli hoitaja selittämään minulle, että minun täytyy käydä apteekissa ostamassa rouvalle jotakin pissaan liittyvää ennen toimenpidettä. Olin ymmälläni, mitä virtsanäytteellä oli tekemistä paketin vaihdossa? Ihmettelin, myös, miksei kukaan ymmärtänyt, miksi kyselin potilas wc:n sijaintia.

Potilas ojensi rahat ja lähdin hakemaan virtsanäytepurkkia. Matkalla aloin kuitenkin epäilemään yhä enemmän ymmärrystäni ja kävelin suoraan huoneeseen virtsapurkkini kanssa. Ilmeesta näin heti, että nyt oltiin täysin väärillä jäljillä. Viimein asia selvisi. Kysymyksessä ei suinkaan ollut pissa vaan POP (peeoupee) merkkinen vahva siderulla. Siinä kohtaa olin jo niin sairastetun taudin ja päivän väsyttämä, että olisi ennemmin tehnyt mieli itkeä kuin nauraa, mutta onneksi selkkaus huvitti suuresti jo kotimatkalla.



Seuraava päivä alkoi jo sujumaan huomattavasti paremmin. Aamulla taksi haki talolta ja hyppäsin daladalaan keskustassa. Perillä kylässä kello oli jo reilusti yli kahdeksan, joten tunnollisena työntekijänä purin hammasta ja hyppäsin bodabodaan. Olin silti vasta puolelta perillä.

Osastolla kukaan ei onneksi muistuttanut eilisestä vaan kaikki olivat jälleen todella ystävällisiä. Aloin ymmärtää paljon enemmän työkavereiden englantia sekä potilaspapereita. Sain jopa potilaalle selitettyä elekielellä, että liikuttele sormia, auttaa turvotukseen. Muutenkin aloin kommunikoimaan heidän kanssaan hiukan paremmin lähinnä elekielellä, hymyin ja pole:n kautta (olen pahoillani, käytetään melkein aina kun vähänkin mahdollista). Naisten osasto sinällään ei minulle ollut kovin toiminnallinen (vissiin luovuttivat virtsanäytepurkin jälkeen), mutta opin sitäkin enemmän päivärytmiä ja aloin ymmärtämään sairaalatoimintaa tässä maassa. Se tietenkin auttoi minut alkuun miesten osastolla, jonne siirryin seuraavaksi.

Matkalta

Mieleeni jäi kuitenkin kolme merkittävää asiaa. Ensimmäinen on, että bodabodat voivat olla joskus pakollisia, varsinkin jos ei halua olla tuntia myöhässä töistä. Joskus niissä jopa soi musiikki. Toisen työpäivän hyppäsin pyörän kyyntiin, laitoin aurinkolasit päähän ja taustalla soi ”You broke my heart, you broke my soul...”. Kieltämättä olo oli kuin leffassa ja sekös hymyilytti. En silti uskaltanut vielä vilkuttaa innokkaasti tien vieressä huutaville lapsille. Minua on ihan suoraan varoitettu kävelemästä yksin, joten palatessa menen joko bodabodalla tai minulle etsitään saattaja. Kaksi kertaa se on ollut sairaalan vartija ja pari kertaa joku satunnainen poistuja, ymmärsin että staffia kuitenkin. Kysyin syytä Beatricelta, minkä jälkeen pääsin kiltisti totella suositusta. Puskissa voi kuulemma vaania varkaita.


Toinen oli ymmärrys, joka sattui pissapurkin yhteydessä. Lääkkeet, sidetarvikkeet, katetrit tai ylipäätään mikään ei ole ilmaista. Potilas, omaiset tai hoitajat käyvät hakemassa ne apteekista tai kanttiinin vieressä sijaitsevasta ”erikoisapteekista” ennen toimenpiteitä. Apteekkien ero on minulle vielä aika epäselvä.

Kolmas merkittävä ja terävästi mieleenpainunut kokemus sattui ensimmäisenä päivänä. Olin juuri lähtenyt teetauolleni, jonka ajan matron oli minulle terävästi painottanut. Lääkäri piti ajasta vielä ystävällisesti huolen. Poistuessani rakennuksesta edeltäni alkoi kuulua todella kovaa epämääräistä huutoa. Yhtäkkiä ymmärsin, että se oli itkemistä. Kolme edelläni kävellyttä nuorta naista heittäytyivät ulkopuolella nurmikolle ja huusivat tuskallisesti maassa pyörien. Joku jopa hakkasi nyrkeillä maahan. Saatoin erottaa huudon ja kyyneltein keskeltä minulle tuntemattomia sanoja. Selvää oli, että joku heille läheinen oli juuri kuollut.

Kysymällä sain selville, että kyseessä oli äiti. Tätä aitoa tunteenpurkausta katsellessani pyrkivät omatkin kyyneleet silmäkulmiin. Samalla kuitenkin jollain tavailla ihailin heitä ja heidän välittömyyttään. He olivat niin aitoja ja lohduttomia ja näyttivät suoraan tunteensa. Muistin välittömästi ne muutamat hiljaisesti nyyhkyttävät omaiset, jotka olen nähnyt Suomessa töissä. Ero oli valtava.



Näiden kokemuksien jälkeen siirryin 15. marraskuuta miesten osastolle, josta jatketaan ensi kerralla. Tässä vielä kuitenkin loppukevennys. Olin hieman hämmentynyt huomatessani, että täällä kaivetaan nenää täysin avoimesti, julkisellakin paikalla. Se on kyllä ehkä vähän yököttävää. Kuulin muuten myös eilen eräältä paikalliselta, että kylissä jossa ei ole nenäliinoja (täällä ne ovat kankaisia!) äidit imaisevat rään lapsen nenästä. Yök! Toivottavasti ette syöneet lukiessanne!

Ps. Kuvia sairaala-alueelta tulossa lisää!