Katsaus elämään Afrikassa

Liikenne

Enpä uskaltaisi lähteä heti ajamaan. Suomessa autoilijoita opetetaan varomaan aina jalankulkijaa oli tilanne mikä hyvänsä. Täällä se on toisin päin. Torvea käytetään kuin kelloa pyörässä varoittamaan takana tai kulman takaa tulevasta autosta. Tällöin jalankulkija hyppää äkkiä tien reunaan, oli se sitten joku jalkakäytävää muistuttava, ruohikko tai oja. Moshin kaupungissa ei ole suojateitä tai liikennevaloja teitä ylitetään mistä nyt sattuu pääsemään. Kukaan ei väistä pois tieltä, joten tiettyä varovaisuutta kannattaa noudattaa. Lisäksi pitää olla tarkkana kumpaan suuntaan katsoo. Liikehdintä tapahtuu vielä sopivasti suomalaiselle väärinpäin. Tai nyt jo vaarallisen oikein päin, taidan jäädä alle Suomessa.

Eihän sillä nyt niin väliä millä puolella tietä ajaa...

Autojen eteneminen ei suinkaan ole sujuvaa vaan edessä ajava auto saattaa äkkiä pysähtyä tai koukata tien viereen. Syy saattaa olla tuttu tai kyytiin otettava henkilö. Jännitysmomentteja lisäävät olemattomat turvavälit. Nyt puhutaan melkeinpä senteistä metrien sijaan. Maantiellä voidaan puhua metreistä, ei kuitenkaan kymmenistä sellaisista. Siellä on myös välillä jopa korotettuja suojateitä, kun tie halkaisee pienen kaupungin. Nopeuksia on ennen kaupunkeja rajoitettu töyssyillä. Mutkista varoitetaan töyssyillä ja maalatuilla Slow down/Pole pole -teksteillä.

Autot täällä ovat kuin suoraan 70-80 -luvuilta. Täällä olisi hyvin aiheellinen autokoulussa annettu kehotus, että ylämäessä ei ohiteta. Ei ole reissua, jossa emme ajaisi alta 20km/h, koska edellä ajava rekka ei jaksa. Oikealta suhahtaa silloin kovaa kärsimättömiä autoilijoita, jotka usein joutuvat kiilaamaan takaisin jonoon, kun vastaan tuleekin auto. Autoja suhahtaa ohi myös vasemmalta pientareelta ja ne kiilaavat takaisin jonoon yläemäessä.

Arushasta. Melkonen pytinki.

Ohittelu tapahtuu muutenkin hyvin pienillä väleillä. Olen ollut kerran taksin kyydissä ja nähnyt, kun vastaantulija ei ehtinyt takaisin omalle kaistalleen. Törmäystä ei tullut vaan oman kaistani autot tottuneesti antoivat hiukan tilaa ja hetken ajettiin kolmessa rivissä. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei hypännyt pumppu kurkkuun. Eipä jäänyt ainoaksi läheltä piti -tilanteeksi, tosin todennäköisesti vain minun silmissäni.

Kuorman kuljetusta.

Tässä maassa on täysin omat kommunikointitavat liikenteessä. Maantiellä oikealle näyttävä vilkku ei suinkaan tarkoita ohittamista vaan, että ei aio ohittaa. Tai sitten se tarkoittaa juurikin ohittamista tai kääntymistä, tilannetta kannattaa hiukan tarkkailla ensin. Kaupunkiajossa vilkut ovat melko luotettavia. Olen ollut myös taksin kyydissä, joka ajoi risteyksestä suoraan hätävilkut päällä.

Perusmerkkien lisäksi on muitakin. Valojen vilkuttelu ei välttämättä suinkaan ole jalankulkijalle merkki mennä tien yli. Kahdesti vilkkuneet valot tarkoittavat njoo eli tule. Kerran vilkkuneiden valojen eteen ei kannata kävellä tai ajaa, silloin tulee vilkuttaja päälle. Takalasi rapaantuu usein ajossa hiekka(sateen jälkeen muta)teillä, mutta sitäpä ei kauheasti kannata putsailla. Samalla tulet haistattaneeksi vittua takana ajavalle, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää. Siksi pitää odottaa, että takana ajaa joku tuttu ja samalla voi näyttää peace-merkkiä ikkunasta.

Julkiset

Bodabodat ovat nykyisin mieluisimpia kulkuvälineitä. Niillä pääsee helpoiten paikasta toiseen, jos ei ole aikaa kävellä daladalalle, jotka kulkevat ilman aikataulua, mutta ei viitsi maksaa taksia. Maksavat yli puolet vähemmän. Kyyti on joskus vähän hurjaa, koska kuskeilla on aikamoinen kilpailuvietti. Lähdettiin kerran keskustasta kolmella bodabodalla ja koko matka oli aika lailla mikä niistä on ensimmäisenä perillä. Minun oli nopein, voi jee. Ykköspaikka saavutettiin muun muuassa kiertämällä töyssy vastaan tulevien puolelta – siellä oli matala kohta.

Töistä alas mäkeä ajettaessa kävi pari kertaa niin, että kun tulimme alas kylään, moni ihminen alkoi hulluna huutaa. Ymmärsin heti, että he tarkoittivat daladalan juuri lähtineen. Kaasu väännetään pohjaan ja sitten mennään tukka kirjaimellisesti putkella. Ja torvi soi koko matkan, kuinkas muuten. Siitä olen kyllä yleensä maksanut vähän ekstraa.

Herkuinta on ajo sateella. Vesi menee silmiin ja sormet jäätyy. Ja perille päästessäsi olet avain märkä, yhhyh. Keskustassa ajo on mutkittelua lähtevien daladalojen ja autojen välissä. Viimeksi katselin takaa kuinka daladala painaa torvea ja kääntyy eteen. Kuski ei suinkaan hiljennä vauhtia vaan koukkaa toiselle kaistalle, jolloin takaa tuleva auto soittaa torvea. Bodaboda kurvaa takaisin vasemmalle kaistalle ja väistää hitaampaa autoa koukkaamalla taas toiselle kaistalle. Ja taas tulee torvensoittoa.

Daladala! Taitaa olla vähän pitempi malli.

Sekä takseissa että bodabodoissa kuskit saattavat olla humalassa erityisesti illalla ja siinä ei ole mitään kummallista. Takseissa he ottavat hiukkaa silloin tällöin vieressä olevasta pullosta. Olen kerran ollut humalaisen bodabodakuskin kyydissä ja voin kertoa, että seuraavalla kerralla teen tarkistuksen. Vauhti oli hirvittävä ja hän ei hidastanut huudoistani huolimatta. En ehtinyt edes kunnolla pelätä, kun kiukutti niin paljon.

Bodabodassa voi myös kuljettaa vuohta. Tarakalle puuboksi ja vuohen jalat kiinni. Se menee sinne ihan hyvin!

Daladalasta olette jonkin verran jo lukeneetkin, mutta virkistetään muistia. Ne ovat Toyota Hiace -mallisia pakuja, joissa katto on yleensä noin 165 cm korkeudessa. Mittana on toiminut oma pituuteni, minun pääni ei ihan kolise kattoon. Joukossa ajelee kuitenkin niitäkin yksilöitä, joissa itsekin joudun olemaan seistessä penkkien selkänojien päällä kaksin kerroin. Tulee aika mukavat jumitukset selkään, kun yrittää pysyä pystyssä ei aina niin tasaisella tiellä.

Törmäsin työmatkalla possuun.

Hiaceen on siis ahdettu istumaan noin 23 ihmistä ja parhaimmillaan ”käytävällä” seisoo seitsemän. Oviaukostakin saattaa vielä roikkua muutama ja Louis kertoi joskus matkustaneensa roikkumalla perässä. Tämän ihmismäärän kohtaan usein aamuisin mennessäni töihin. Kiboshosta ajanut kimppakyyti ei kulje joulukuussa, joten joka aamu kävelen noin kymmenisen minuuttia daladalapysäkille eli siis tien reunaan. Jos daladalan tullessa sivuovi on kiinni, tilanne on loistava. Saan silloin ehkä molemmat jalat maahan. Oven avautuessa vastassani on tiukka lihamuuri, josta änkeän sisään. Yleensä minun ei tarvitse olla avonaisen oven vieressä.

Ajattelinpa vielä jakaa herkuimpia kokemuksiani. Kerran en mahtunut seisomaan molemmilla jaloillani, joten oikea jalkani oli lattiassa ja vasen sen päällä. Vasemmalla kädellä roikuin heikosti ovenkarmissa. Oikealta puolelta löytyi sentään hattuhyllyn tapainen, josta sain tukevan otteen. Toivoin koko matkan, että se ei lähde irti. Jarrutuksissa ja kiihdytyksissä jouduin käyttämään kaikki voimani, jotta edessä ja takana heiluvat matkustajat eivät jyräisi minua.

Muistan yhä selkeästi kuin eilisen sen päivän, jolloin lähdin töistä ja yllätyksekseni alhaalla kylässä odottikin koulubussin näköinen kulkupeli. Varmistin paikalliselta, että se oli big daladala ja hyppäsin riemuissani kyytiin. Tilaa! Ilmastointi! No se riemu ei kestänyt kauan. Ilmastointi ei pelittänyt ja bussi oli tupaten täynnä. Etenimme mateluvauhtia tietöiden takia, joten ikkunoistakaan ei puhaltanut. Sitten kulku pysähtyi kokonaan ja aurinko alkoi tosissaan porottaa sisään. Edessä ei ollut enää tie vaan hiekkakasa. Matkustajat alkoivat hermostua ja huusivat kuskille, että aja nyt (näin oletin).

Kuplia!

Työmiehet(pojat) huusivat, että ei saa mennä (näinkin oletin). Johtopäätökseni perustui bussin ajoittaiseen etenemiseen ja lukuisiin peruutuksiin. Vesi alkoi olla loppu ja tuskanhiki suuri. Pääsimme kuitenkin tunnin päästä liikkeelle ja loppumatka sujui mukavassa tuulenvireessä.

Eräänä aamuna ängin tapani mukaan lihamuurin läpi kyytiin ja venytin käteni saadekseni jostain kiinni. Vasta tuijoteltuani hetken aikaa lähietäisyydeltä viininpunaisia kauluspaidan nappeja tajusin kuinka ahtaasti olin. Lantioni oli kiinni toisen miehen lantiossa ja takamukseni toisen miehen takamuksessa. Huvittavinta oli se, etten pitänyt sitä mitenkään epänormaalina.

Daladalasta löytyy myös himoa. Sairaanhoitajaopiskelija talolta oli palaamassa töistä, kun kiinnipitäessään tunsi kädellään jotain. Pieni kurkistus paljasti, että sehän oli penis, jota joku äijä häneen hinkkasi. Kehtasi vielä kohauttaa kulmiaan ja sanoa vihjailevasti ”Hmm-m!”. Opiskelija löysi melko nopeasti uuden paikan kädelleen.

Yöelämä ja ravintolat
Baarit ovat täällä aika mahtavia. Aika talon lähellä on Glacier niminen ulkoilmabaari, jonka baaritiski ja tanssilattia ovat katoksen alla. Se on aika kätevää sateella. Katoksen ulkopuolen nurmikko sen sijaan saa osansa sateesta ja on pirun liukas kastuessaan. Ei korkokenkiä näihin baareihin!

Glacieriin mennään yleensä ensimmäiseksi ja sieltä jatketaan esimerkiksi La Ligaan, joka on ihan ehta yökerho. Se sijaitsee teollisuusalueella keskustan laidalla. Keskustasta löytyy myös aloittelupaikka Makumba, joka on todella kiva paikka. Jatkopaikoiksi on tarjolla on Kool Bar, Pub Alberto ja Malindi. Kahdessa jälkimmäisessä en ole käynyt, mutta Kool Barista pidin. Musiikki oli paljon parempaa kuin La Ligan. Se on aika pieni paikka, jossa on paljon paikallisia. Malindista olen kuullut, että sillä olisi huono maine maksullisten naisten välityspaikkana, mutta siellä käyneet eivät ole maininneet mitään sellaista.

Täkäläisissä baareissa on huomattavasti enemmän tilaa kuin Suomessa. Ei ole mitään Amarillon kaltaista järjetöntä tungosta, jossa ei mahdu liikkumaan ja huonoa ilmaa. Lisäksi tanssilattia on täynnä miehiä naisten sijaan. He ovat yleensä melko suoria; jos he haluavat tanssia kanssasi ei muuta kuin iholle vaan.

Yleensä ei toivotuista on helppo päästä eroon, mutta joukosta löytyy kyllä turhan sinnikkäitäkin yksilöitä. Olen kerran viimeisenä konstina ottanut kaveria hartioista kiinni, kääntänyt ympäri ja työntänyt alkuvauhdit. Miehet osaavat kyllä tanssia huomattavasti paremmin kuin suomalaiset miehet ja naiset, mikä on erittäin positiivista.

Aloittelupaikkoihin ei ole sisäänpääsymaksuja. Niihin voi kävellä oman juoman kanssa sisään, jos vaikka jäi kesken lähdettäessä ja se on ihan fine. Ikää ei tarkisteta missään. Kerran minun kanssani on halunnut tulla tanssimaan päätä lyhyempi poika, joka tuskin oli 15 täyttänyt. Yökerhoihin saattaa olla jono (höhöh, pahimmillaan ehkä seitsemän ihmistä, voi rillo sentään!) ja sisäänpääsy 5000-7000 shillinkiä (2,5-3,5 €). Narikkaa ei ole, mutta kukapa täällä takkia tarvitsisikaan.

Yhdestä asiasta suomalaiset voisivat täkäläisistä baareista ottaa mallia. Kaikista saa kellon ympäri ruokaa. Ihan mahtavaa, aamuyölläkin saa kuvun täyteen, jos mieli tekee. Lisäksi alotellessa voi tilata vaikka juustohampurilaisen ranskalaisilla (ovat aika hyviä täällä). Jos Suomen baarit voisivat lisätä listoilleen edes ranskalaiset!

Sekä baareissa, että ravintoloissa on reikävessat ja joissakin paikoissa yhden reikävessan tilalla länsimaalainen vessa. Vessat ovat yleensä vessapaperittomia. Vettä tulee yleensä hanoista, mutta saippua on jo luksusta. Käsipyyhkeitä ei yleensä ole. Kuivaaja on melko tuntematon käsite. Jos en nyt ole aivan väärässä, muistelisin, että Makumbassa oli kuivaaja. Täällä baarivarusteisiini kuuluu siis normaalin lisäksi oma vessapaperi, käsidesi ja ennen lähtöä laitan yleensä hyttyskarkotetta hajuveden sijaan. Selkeästi turisteille suunnatuissa ravintoloissa on yleensä kaikkea, mutta muista löytyy reikä lattiasta ja vettä käsien pesua varten.

Alariveillä myydään kondomeja ja panadolia, how nice!

Ravintoloissa syöminen on todella edullista. Yleensä syömäni ateriat juomineen ovat maksaneet noin 14000 shillinkiä, mikä tarkoittaa seitsemää euroa. Ja se on turistiravintolan hinta. Paikallisissa selviää runsaasti alle 10 000 shillingillä. Talolla syödään useimmiten täkäläistä ruokaa, joten ulos mennessämme valitsemme usein kiinalaisen tai toisen italialais-intialaisista ravintoloista. Ruoka on hyvää, mutta kermasoosia en tilaisi. Usein käytetään bechamel-kastiketta tilalla.

Lihakauppa!

Yleiset tavat

Linja-autoasema

Kaikkia tervehditään joka paikassa aina törmättäessä päivän aikana. Swahilin kielessä ei ole olemassa tervehdystä, jolla ei samalla kyseltäisi kuulumisia. Ennen varsinaista asiaa käydään siis kuulumiset läpi. Joka paikassa. Jos johonkin tervehdykseen ei huomaa vastata, seuraava kaveri kyllä kertoo, että hei hän tervehti sinua.

Kaupungilla ei kannata kulkea minishortseissa ja olkaimettomassa topissa. Periaatteessa pitäisi olla olkapäät ja polvet peitettynä, mutta Moshissa riittää, että on toiset. Yökerhoissa pukeutuminen on vapaata, mutta en silti laittaisi vesirajahametta, jos haluaa olla rauhassa.

Kiireisen ihmisen ei kannata täällä liikkua. Ei tee hyvää mielenterveydelle. Kaikki sujuu rauhassa polepole meiningillä. ”There is no hurry in Africa”, kuten joillekin on huomautettu. Kaupankäyntikin on hidasta ja oikean hinnan tinkiminen kestää kauan. Välissä saatetaan jutustella muutakin vaikka perheestä tai päivän kulusta. Tapahtumatkaan eivät välttämättä aja silloin kun on ilmoitettu, kaksi tuntia myöhemmin ilmestyminen on täysin fine! Jos on sovittu, että kyyti tulee vartissa, se saattaa hyvinkin olla kolme varttia. Odotteluun tottuu niin töissä kuin vapaa-ajallakin.

Roskien lajittelua. Kun kasa isonee, ne poltetaan. 

Puhelimessa puhuminen on hauska näky sekin. Ihmiset ihan oikeasti käyttävät kaiutinta jatkuvasti ja huutavat puhelimeen. Puhelin on joko korvalla tai muutaman kymmenen sentin päässä korvasta. Kuulisin koko keskustelun, mutta en kyllä ymmärrä yhtään mitään.

Aika täällä sujuu rennon ilmapiirin vuoksi hyvin stressittömästi. En edes muista, millon viimeksi olen ollut näin rauhallinen enkä stressannut kouluhommista. Voisin jäädä tänne ihan hyvin!

Kaupungille lähdössä

Wanaume na wanawake

Miehet lähestyvät täällä naisia kuin jonkun oppikirjan mukaan. Aina samat jutut (olet niin special plaaplaa), joihin olen kyllästynyt jo Espanjassa. On hyvin harmittavaa, että näen heissä vain ne laukkukauppiaat, vaikka kivimuurin takana on varmasti yksilöitä. Heihin olisi kiva tutustua oikeasti ja kuulla heidän mielipiteitään. Sairaalla olen jonkin verran keskustellut sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa oikeita asioita, mutta ne ovat lähinnä koskeneet Tansanian elintasoa.

Söpöstelyä!

Miehet ovat myös melko omistushaluisia, kuinka yllättävää ja monilla on suuremmat puheet kuin teot. Jos ei kiinnosta, on joskus melko hankalaakin päästä eroon. Jos Suomessa sanotaan, että naiset ovat draaman aiheuttajia, täällä ne ovat miehet. Pienistä asioista vedetään herneet nenään (kuten kehotuksesta mennä hammaslääkäriin, jos särkee) ja ollaan viikko mykkäkoulussa. Miehet kinastelevat myös keskenään paljon. Riitoja myös sovitaan hyvin huonosti ja useimmiten eri osapuolilla on aivan eri versiot tapahtuneesta ja heidät haukutaan muille ihmisille. Kuulostaako tutulta?

Naisista ja heidän tavoistaan kinastella täällä en juuri tiedä mitään. Heitä näkyy huomattavasti vähemmän ulkona ja he eivät juuri tee tuttavuutta tervehdyksiä kummemmin. Osa tytöistä talolla on kokenut jonkun verran jopa vihamielisyyttä heidän osaltaan. Itse en ole huomannut mitään, mutta toisaalta olen sen verran pöhkö, etten varmaan olisi tajunnut.

Juhlapyhät

Juhlapyhät kuten joulu, uusi vuosi ja pääsiäinen, ovat täällä samoja. Juhlapyhiä varten perinteisesti on hankittu lihaa ruuaksi. Kaupoissa on käynyt kato useiden ostajien takia ja sen takia on jouduttu teurastamaan oma vuohi. Siitä on muodostunut juhlapyhien perinne. Sisäelimistä tehdään keitto ja se juodaan vatsalaukusta.

Vallitsevat uskonnot ovat Islam ja kristinusko melko tasavertaisina. Usein muslimien vapaat ovat myös kristittyjen vapaita ja toisinpäin. Tansanialaisille vapaapäivät maistuvat aina, oli veruke mikä hyvänsä. Sen lisäksi on muita omia. 7. heinäkuuta on bisnespäivä. Valitaan yksi kaupunki, jossa sitä juhlitaan. Siellä yrittäjät esittelevät luovuuttaan ja kaikilla on vapaapäivä.

8. elokuuta on farmipäivä eli sadonkorjuu. Maanviljelijät tulevat kaupunkiin mukanaan satonsa ja kaupunkilaiset ostavat. Kaikilla on vapaapäivä. 14. lokakuuta vuonna 1999 ensimmäinen presidentti kuoli, joten nykyisin se on juhlapyhä. Tällöin muun muassa armeija esittää erilaisia näytöksiä ja muistellaan presidenttiä. Vapaapäivä on kaikilla. 9. joulukuuta on itsenäisyyspäivä. Kansallisella stadionilla Dar Es Salamissa armeijalla on taas performansseja ja presidentti pitää puheen.

Perhe-elämää

Vanhempia ja etenkin isää kunnioitetaan ehdoitta. Kasvatus perustuu täällä vielä rangaistuksen tehoon. Keppi on aika yleinen väline. Lapset tappelevat yleensä kaikesta ja harva osaa jakaa mitään tai leikkiä samalla lelulla yhdessä. Mies on perheen pää ja elättäjä, nainen hoitaa perhettä ja tottelee miestään.

Lapsilla on hauska arvojärjestetys. Nuorimmat passaavat vanhempiaan ihan missä tahansa. He tuovat ruokaa, juotavaa, soivan puhelimen tai kantavat laukut. Vanhempia ihmisiä auttavat kaikki, se on ehdoton sääntö. Jos vanha ihminen kävelee mäkeä ylös raskasta taakkaa kantaen, nuorempi auttaa häntä.

Kuollut joku

Elikoita

Tässä vähän kuvasaldoa eläinympäristöstä sekalaisessa kasassa, koska Bloggeri ei tee yhteistyötä. Hämähäkkiä en kuvannut, koska tuli kiire juosta karkuun. Sori!

Nämä ilmestyvät aina sateella. 

Gekko + saalis

Everything is big in Africa

Poolilla chillailua!

Mihin Photo Boothia tarvitsee, kun voi kuvata veden alta?

Ps. Lupailin joskus sata vuotta sitten kertoa jaloista. Antaa kuvan kertoa kaiken! Otettu baarista sadekelillä. Lähden muuten kohta Zanzibarin paratiisiin, joten loppupäivitykset saadaan ensin kuvitta, jos tarjolla on nettikahvila tai vasta Suomessa. Hyvää joulua jälkikäteen ja hyvää uuttavuotta etukäteen. See you all soon!

Enpä ole ennen ollut näin likaislla jaloilla
baarissa!

Tipuja! <3

Ei niin dramaattisia -hetkiä synnärillä!

Opin uusia taitoja..

27.11-4.12.2012



Ensimmäisen työvuoron jälkeen sain päivän hengähdystauon, koska kävin uudestaan kuumilla lähteillä päiväretkellä taloon tulleen uuden tytön ja kahden vanhemman miehen kanssa. Tällä kertaa oli onneksi kamera mukana ja sain aika hienoja otoksia. Lisäsin ne alkuperäiseen Maji Moto! -julkaisuun.

Palasin keskiviikkona töihin, jolloin aika ei suinkaan juossut. Koko päivänä en tehnyt yhtään mitään. Ei ollut synnyttäjiä ja jo synnyttäneet oli sopivasti kotiutettu edellisenä päivänä. Ei siis ollut tekemistä. Kuuntelin pari opetustuokiota, mutta sen jälkeen sain keksiä tekemiseni itse. Kamerassani oli päivän päätteeksi yli 200 kuvaa, suurin osa omista ruumiinosistani.

Piipahdin myös ullakolla.
Potilasasiakirja vuodelta nakki
ja papu?

Työkavereita ja opiskelijatyttö vaaleanpunaisessa :)

Onneksi seuraavana päivänä oli minulle varsin mieluinen tapahtuma edessä: keisarinleikkaus! Potilaan papereihin oli kirjattu syyksi tiellä oleva istukka ja toimenpiteeksi emergency section. Päätös oli kirjattu seitsemältä, nainen pääsi saliin 10.15. Valmistelimme hänet leikkaukseen ja kysyin tulkin välityksellä luvan ottaa kuvia. Ilokseni sen sain. Odotellessa yritin vähäisillä swahilin sanoilla rauhoitella jännittävää ensimmäistä lasta odottavaa äitiä. Tulos ei tainnut olla kovin kaksinen, mutta ainakin sain hänet hymyilemään.

This is were the magic happens. Tarvittaessa mahtuu
kaksikin synnyttäjää vierekkäin!

Lämmitin, no tottakai!

Kutsu leikkaussalista tuli ja odottava äiti kärrättiin laverilla pihan yli saliin. Leikkaussalinhoitajat ottivat hänet vastaan ja me menimme pukeutumaan. Sain lainaksi yhden opiskelijoiden käyttämistä puvuista sekä ei niin kertakäyttöiset myssyn ja suusuojan. Astuin kädet huolellisesti pestynä ja desinfioituna saliin kamera kädessä. En ollut siellä suinkaan yksin. Leikkaussalihenkilökuntaa oli kuusi ja meitä toljottajia melkein kymmenen. Anestesialääkäri oli kiukkuinen, kun ei ollut saanut etukäteen tietää, että potilas kärsi korkeasta verenpaineesta.

Leikkaus tapahtui yleisanestesiassa eli nukutuksessa. Ensimmäisestä viillosta ei mennyt kuin vajaa pari minuuttia kunnes lapsi oli ulkona. Hänet vietiin pois salista ja aloitettiin imu sekä happimaskilla paineltiin ilmaa keuhkoihin. Maltoin hetken aikaa kuvata äitiä, mutta sitten kiiruhdin muiden perään. Poikavauva kakkasi ensin suolensa tyhjäksi ja aloitti sitten parkumisen. Sekös meitä nauratti. Lapsi vietiin osastolle lämpökaappiin odottamaan äidin heräämistä.

Rekvisiittaa:
Yllä steriilit tarvikkeet, jotka poimitaan kuvassa näkyvillä "steriileillä"
pihdeillä
Alla ruiskua, hanskoja, kanyyleja, lääkepulloja sun muuta.

Kiitokseksi kuvaamisesta tulostin äidille läjän ottamiani kuvia. Paperiset kestävät kovin vähän, joten kävin niiden lisäksi teettämässä kunnolliset valokuvat. Tiesin, etten olisi paikalla silloin kun hänet kotiutettaisiin. Sovimme tulkin välityksellä järjestelyn, että sukulainen tulee hakemaan kuvat. Ketään ei kuitenkaan tullut. 

Tie leikkaussaliin

Laitoin kuvat potilaskansion väliin, jotta hän saisi ne tullessaan tikkien poistoon seuraavan viikon maanantaina. Valitettavasti ketään ei tullut silloinkaan. Tänään on 17. joulukuuta ja hän ei edelleenkään ole tullut. Aion nyt vain sinnikkäästi toivoa, että hän ilmestyy jonain päivänä ja saa kuvat pikkuisestaan ja itsestään.

Ehdin vielä nähdä normaalin alatiesynnytyksenkin ennen osaston vaihtoa. 19-vuotias synnytti toisen lapsensa. Täytyy myöntää, että olo oli vähän hoopo auttaessani samanikäistä perheen perustamisessa. Kaikki sujui hyvin ja nuori äiti palasi osastolle uunituoreen poikansa kanssa, jonka minä sain viedä perästäpäin. Palasin sen jälkeen auttamaan salin siivouksessa.

Roskiksia.
Punainen = istukat sun muut ruumiinosat
Sininen = ruokajätteet, paperit yms.
Keltainen = käytetyt hanskat,
sidokset yms.

Synnäri oli mahtava kokemus. Työkaverit olivat kivoja ja tunsin oloni kotoisaksi. Samaa hätäilyä en kokenut kuin kollegani Mawenzissa. Kipulääkettä ei saanut kukaan täälläkään, mutta pikkusen sai huutaa. Ainakaan en ymmärtänyt, että kukaan olisi komentanut olemaan hiljaa. Lähinnä olin ymmärtäväni puhetta keskittymisestä. Yhtään välilihan leikkausta en nähnyt, joten valitettavasti en osaa siitä sanoa mitään. Puudutetta kyllä löytyy hyllystä, ehkä siellä sitten käytettiin?

Työ tuntui oikealta minulle. Löysin siis taas uuden ammattivaihtoehdon lisää. Tähän mennessähän niitä on vain biologian tutkija, ensihoitaja, haavahoitaja ja kardiologiaan erikoistunut sairaanhoitaja (tai jotain vastaavaa). Aina vaan menee vaikeammaksi! Ei millään riitä tämä yhden ihmisen elämä mulle!

Kuvasarjaa operaatiosta!

<3

Ensimmäinen päivä synnärillä

26.11.2012

Aloitin työni synnärillä aivan yhtä loistokkaasti kuin lasten osastollakin – puolitoista tuntia myöhässä, koska kyytini ei tullut. Positiivinen puoli oli, että ei tarvinnut ollenkaan odotella ennen kuin alkoi tapahtua. Raskaana oleva nainen asetettiin tutkimuspöydälle ja hoitaja veti käsineet käteen. Naisella on kovat kivut ja hän hakkasi useaan otteeseen seinää pitäen samalla pientä ininää.

Ennen varsinaisia omia kokemuksia kerron sairaanhoitajaopiskelijan kuvailuja Mawenzin sairaalan synnytysosastolta. Pääperiaate on, että kipulääkkeitä ei anneta ja huutaa ei saa. Kipulääkkeet ovat ilmeisesti heidän mielestään vaaraksi sikiölle. Paikallinen oman sairaalani mieshoitaja oli puolestaan sitä mieltä, että naisen tarvitsee tuntea kipua ollakseen valmis äidiksi. Kauhean kiva, että miehellä on sellainen mielipide.

Huutamisen kieltäminen liittyy voimankäytön säästämiseen. Ajatuksena on, että voima keskitetään ponnistamiseen eikä keuhkojen tyhjentämiseen.Sairaanhoitajaopiskelija kertoi myös, että Mawenzissa ei juuri avautumista odoteltu. Hänellä oli tunne, että lapset syntyivät juuri silloin kun hoitajalle sopi eikä äidille. Se saattoi olla syy siihen, että miltei jokaiselta leikattiin myös väliliha. Saksilla, ilman puudutusta.

Tämä oli siis se, mitä tiesin synnyttämisestä täällä ennen kuin menin töihin. Olin utelias, mutta ehkä vähän myös kauhuissani. Eipä kokemusta ollut juuri Suomestakaan, mitä nyt muutaman vauvaohjelman olin katsonut.

Takaisin synnyttäjään. Hoitaja otti käteensä pumpulipalloja ja kaadoin niihin jotakin puhdistusainetta. Naisen alapää oli ulosteessa ja minun teki pahaa katsoessani useita edestakaisia puhdistusyrityksiä. Eihän siitä mitään tullut. Joskus kauan sitten steriilit hanskat olivat ulosteesta ruskeat, mutta hei kyllähän niillä vielä voi tehdä sisätutkimuksen. Purin hammasta katsellessani suoritusta. ”Perätila.”, hoitaja ilmoitti tyynesti. Minua se ei hämännyt. Arvasin heti, että kaikki ei sujuisi niin kuin pitää.

Nainen käveli synnytyssaliin, jossa toinen hoitaja totesi saman. Esiin otettiin kaikessa rauhassa delivery kit ja odoteltiin. Sairaanhoitajaopiskelijat lähtivät kymmenen jälkeen teetauolle. Minä kieltäydyin, tahdoin nähdä tämän. Pian sen jälkeen alkoi tapahtua. Ensin tuli ulos takamus. Kätilö auttoi parin ponnistuksen jälkeen jalat ulos. Siihen asti oli näyttänyt helpolta, mutta hartiat olivat ongelmat. Näin hikikarpalot hoitajien otsilla, kun he huusivat swahiliksi äidille ohjeita. Itse keskityin lähinnä äidin rohkaisuun ja pari kertaa tein pieniä juttuja pyydettäessä, kuten painelin mahaa tms.

Useita ponnistuksia kului, mutta pieni ihmisen alku ei juuri liikkunut synnytyskanavassa. Vauvan iho oli hyvin vaalea, ei ollenkaan hyvän värinen, sen ymmärsin minäkin. Kätilön ilme alkoi näyttää todella tuskaiselta. Vaivalla saatiin käsi kerrallaan ulos, mutta pää oli yhä edelleen jumissa. Äiti näytti väsyneeltä ja hoitajat huusivat lisää. Parin ponnistuksen jälkeen ja kätilön avustuksella tuli pääkin ulos. Kello oli 10.55.

Poljettava imulaite

Hiljaisuus oli korvia särkevä. Äiti ei sanonut sanaakaan. Eloton lapsi nostettiin elvytyspöydälle. Minä jäin puristamaan äitiä kädestä, mutta en osannut tarjota hänelle yhtään enempää tietoa. Hoitajat sanoivat toisilleen muutamat sanat swahiliksi. Äidille ei kukaan sanonut mitään. Hän katsoi minuun välillä kysyvästi huulta purren, mutta en osannut antaa vastaukseksi kuin käden puristuksen.

Näin heidän käyttävään poljettavaa imulaitetta vähän väliä. He antoivat myös paineluelvytystä ja happea maskilla mekaanisesti painellen ilmaa pieniin keuhkoihin. Mukana oli nyt myös valkotakkinen lääkäri, jonka yksi sairaanhoitajaopiskelija oli äsken käynyt hakemassa. Hapetuskoneen jatkuva piipitys kertoi minulle, että se pirun rakkine ei toiminut. 11.05 joku kutsui nimeäni. Kohotin katseeni, varmistin asian ja lähdin huoneesta.

Eipä toiminutkaan.

Jalkani tuntuivat painavan tonnin. Joku yritti jäädä kyselemään kuulumisia, huusin vastauksen jälkeeni. Kävelin leikkaussalin aulaan ja sanoin etsiväni anestesialääkäriä. Minut ohjattiin taukotilan näköiseen huoneeseen. Hän ei ollut siellä. Hoitajat näyttivät hetken hämmentyneeltä. Sitten joku muisti, että hän on pienessä leikkaussalissa eli toimenpidehuoneessa. Käännyin ympäri ja pujottelin ihmisten läpi sinne. Hikikarpalot alkoivat kihahtaa jo minunkin otsalleni, kun lääkäriä ei löytynyt sieltäkään. Pidin pään kuitenkin kylmänä ja lähdin heidän ohjeidensa mukaan apteekkiin nyt jo puolijuoksua.

Lääkäri löytyi vihdoin ja kerroin, että häntä tarvitaan synnytysosastolla nyt. Hän lähti mukaani välittömästi ja kerroin hänelle matkalla tietoni. Paikalle päästyään hän kirosi hapetuskoneen ja suoritti samat toimenpiteet kuin aikaisemmin. Minä palasin äidin viereen ja tartuin häntä kädestä. Hänen ilmeensä alkoi olla jo tuskainen. Kukaan oli tuskin sanonut hänelle vieläkään mitään.

Samassa anestesialääkäri nappasi pienen tytön kainaloonsa ja he kiiruhtivat pari hoitajan kanssa ulos huoneesta. Syntymästä oli kulunut 20 minuuttia ja silloin äidille sanottiin ensimmäiset sanat ”pole sana, mami”. Äiti ei juuri vastannut. Hänet vietiin osastolle ja me lähdimme lääkärin kanssa leikkaussaliin katsomaan pientä. Anestesialääkäri jatkoi siellä painelua ja lapsi sai nyt happea koneella, joka siellä sentään toimi. Lukuisten hoitajien ja lääkärien ilmeet olivat vakavat. Omissa ajatuksissanikin oli vain pieni ihmisenalku, joka pöydällä makasi yhtä kalpeana kuin syntyessäänkin.

Seuraavat 10 minuuttia tuntuivat käsittämättömän pitkiltä. Kukaan ei puhunut juuri mitään, taustalla kuului vain koneen hurina. Kello 11.35 tilanne kääntyi päälaelleen kun tyttö parkaisi ensimmäisen kerran kevyesti. Hymyt välkehtivät monien kasvoilla ja omaan silmänurkkaani kieri helpotuksen kyynel. Hapenanto jatkui ja pikkuhiljaa tyttönen näytti hitusen tummemalta. Noin viiden minuutin välein hän päästi pienen heikon parahduksen, joka sai kaikki aina hieman hymyilemään.

Väki alkoi pikkuhiljaa vähenemään, kun yli puoleen tuntiin ei juuri tapahtunut mitään. Itsekin istahdin hetkeksi ja huomasin olevani todella väsynyt. Vajosin hetkeksi mietteisiini ja toivoin, että pikkuiselle käy hyvin. Havahduin lääkärin innostuneeseen ääneen. Pieni hengitti itse. Heikosti mutta kuitenkin. Lääkäri kertoi, että sydän löi todella vahvasti, mutta keuhkot tarvitsivat apua. He laittoivat tytön nenänpäähän ihoteipin palasen, josta roikkui pieni langan pätkä. Värähtely kertoi ilmavirran kulkemisesta.

Tämä ilmestyi seuraavana päivänä
synnytyssalin seinälle.

Parahdukset voimistuivat ja tihentyivät. Lääkäri oli myös tyytyväinen vahvoihin reflekseihin. Viimein hän ei tarvinnut lisähappea ollenkaan. Anestesialääkärille jäi hyvää aikaa päivitellä koneen toimimattomuutta. Tarkkailimme pientä vielä jonkun aikaa, jonka jälkeen lääkäri antoi luvan viedä tytön osastolle. Hänet tarjottiin minulle kannettavaksi, mistä innostuin kovasti. Sinnikäs pieni tyttö oli pikkuinen kuin mikä minun käsissäni, mutta vieläkin kumman vaalea. Hoitajien mukaan se kesti joskus kauankin. Kävelin varmasti naamallani erittäin typerä ilme, koska piha-alueen hoitajat piruilivat toivottamalla minulle onnea.

Osastolla selviteltiin kuumeisesti hapetuskoneen toimimattomuutta. Useiden testien jälkeen laite kärrättiin naapurihuoneeseen, jossa se toimi hienosti. Pian sen jälkeen synnytyssaliin pölähti sähkömies, joka osoitti viallisen pistorasian. Vika korjattiin ja hommat pelitti taas.

Pieni tyttö lähetettiin jatkohoitoon KCMC:hen, joka on alueen isoin sairaala. Me emme ole hänestä kuulleet sen koommin, joten en tiedä jäikö hän täysin terveeksi. Muutama hoitaja kävi päivittelemässä tytön silmiä. Kysyessäni he eivät oikein kyenneet selittämään muuta kuin, että ne olivat epänormaalit. Minusta ne vaikuttivat kovin liikkumattomilta, mutta mitään muuta en niissä huomannut.

Aika oli juossut yllättävän nopeasti ja tajusin, että kello näytti jo kotiinlähtöä. Mahani huomautti myös teetauon väliinjätöstä. Söin äkkiä eväsleipäni, vaihdoin vaatteet ja hyppäsin bodabodaan. Daladalaan istuuduttuani luomeni painuivat välittömästi kiinni ja ne aukesivat seuraavan kerran, kun rahastaja napsautti sormiaan silmieni edessä.