Miesten osasto!

15.-20.11.2012

Hoitajien kanslia

Minut otettiin jälleen vastaan todella hyvin. Ensimmäisen tunnin jälkeen huomasin osaston henkilökunnassa runsaasti eroa. Naisten osastolla jouduin taistelemaan huomiosta ja tekemään erikseen kysymyksiä, jos tahdoin tietää jotakin. Täällä kaikki olivat hyvin avuliaita ja varmistivat useasti ymmärsinkö, mistä oli kysymys. Mielipiteitäni kuunneltiin ja pari kertaa jopa tapahtuikin jotakin minun ehdotusteni mukaisesti.

Miesten osastolla pääsin oikeasti tekemään vähän töitäkin jatkuvan hymyilyn ja kannoilla keinumisen sijaan. Sain jopa antaa injektion – työkaveri ei saanut hanskoja käsiin, minulla oli jo valmiina. Useasti minua kehotettiin avaamaan suoniyhteys, mutta jouduin kieltäytymään kunniasta. Kärsivällisesti selitin, että siinä menee lähihoitajan ja sairaanhoitajan ero.

Olen muuten aivan ihastunut tansanialaisiin pappoihin. He ovat kovin suloisia puhuessaan (osa puolihampaattomina) minulle, vähän pienellä flirtillä. Juuri mitään en koskaan ymmärtänyt, mutta sinnikkyydelle täytyy nostaa hattua. Työkavereita usein nauratti heidän juttunsa, pokkana naureskelin mukana.

Ensimmäisen päivän jälkeen olin vielä enemmän mukana. Opin uutta potilaistani, ymmärsin diagnooseja ja kommunikoin joidenkin kanssa. Kovin hoidollista työni täällä ei ole, koska omaiset hoitavat kaiken. Kun ruokatorven syöpää sairastava trakeostoomapotilas yskii limaa, omaiset syöksyvät auttamaan. Lääkäri kääntää kevyesti päätään ja hoitajat sanovat ”pole”. Se tuntuu aika karulta; huomaan aina itse liikahtavani toiminnan suuntaan.

Hoitoapulainen

Oltuani pari päivää kohtasin ensimmäisen haasteellisen tilanteen. Yksi potilas tuli juttelemaan tansanialaiselle opiskelijalle. Arvasin heti, että kyse oli minusta. Opiskelija selitti, että miehellä oli minulle asiaa, mutta hän ei osannut englantia sanaakaan, joten hän toimisi tulkkina. Mies sairasti astmaa, mutta hänellä ei ollut rahaa ostaa uutta astmapiippua. Ensimmäinen reaktioni oli melko kielteinen. Mieleeni pälkähti kuva jostain lapsena lukeneestani Isabel Allenden romaanista, jossa nuori poika alkoi kadulla jakaa rahaa vähäosaisemmille. Henkivartija pelasti hänet villiintyyneeltä väkijoukolta.

Mitään väentungosta en tietenkään pelännyt. Minua mietitytti, kuinka nopeasti leviäisi tieto, että mzungu makselee lääkkeitä. Mietin myös, mitä jos tässä juuri tulen huijatuksi. Kysyin kuitenkin, paljonko lääkkeet maksaisivat. 6000 shillinkiä. Se on kolme euroa. Liikutuin melkoisesti.

Valistusta tuberkuloosista

Varmuuden vuoksi kävin keskustelemessa sairaalan johdon kanssa (sekä matkan varrella lukuisien sihteerien ja matronin kanssa). Halusin varmistaa, etten astu kenenkään varpaille, mutta myös tietää, oliko heillä mitään erityistä ohjelmaa tai rahastoa, joista maksettiin köyhemmille. Ymmärsin, että ei ollut. Sain osakseni kunnioitusta ja he kaikki vakuuttivat olevansa kiitollisia, jos minä tämän suuren uhrauksen tekisin. Esitin heille myös huoleni tiedon leviämisestä ja he tuntuivat ymmärtävän epäröintini. Jokainen heistä kuitenkin kehotti antamaan avun suoraan lääkkeenä, ei rahana.

Lähin hyvin epäselvästi kirjoitetun reseptin sekä vanhan piipun kanssa apteekkireissulle. Piippu oli hyvin likainen ja kulunut. Se oli selkeästi ollut kovassa käytössä ja pyörinyt pitkään taskussa. Mietin, kuinka kauan miesraasu oli sillä sinnitellyt. Myös apteekkirilla oli vaikeuksia saada selvää reseptistä, mutta sain piipun kaikesta huolimatta. Loppujen lopuksi se maksoi vain 4000 shillinkiä.

Kun palasin osastolle, tarkastelin miehen ulkokuoren uudestaan ja moitin itseäni typeryydestä. Hän oli selkeästi hyvin köyhä. Vaatteet olivat vanhat ja likaiset, paikoin hyvinkin kuluneet. Niitä oli selkeästi käytetty monta viikkoa, ellei jopa vuosia putkeen. Opiskelija kertoi minulle jälkeenpäin, että lääkkeiden jälkeen hän tarjosi miehelle päivän aterian. Se jäi todennäköisesti ainoaksi sille päivälle.

Mies oli hyvin kiitollinen ja lupasi minulle jumalan siunausta. Opiskelijan välityksellä välitin hänelle toiveen hyvästä voinnista ja paranemisesta sekä jumalan siunaukset. Tässä kohtaa tunsin itseni hyvin tekopyhäksi – enhän minä mihinkään usko. Täällä siitä pitää vain muistaa olla hiljaa.

Tarvikekärry, alahyllyllä oikealla imukone, jota en ole nähnyt käytettävän.
Aihetta olisi saattanut olla.

Miesten osastolla minulle valkeni tansanialaisen haavanhoidon karuus. Koin myös ensimmäisen kiukun, joka vaati sataan laskemisen.

Käsienpesuämpäri, käsipyyhkeet sekä steriilejä (?)
vanupalloja ja muita instrumenttejä pöntöissä

Haavahoidon sidokset koostuvat sideharsosta ja teipistä. Vaihtotiheyttä en tiedä. Olen sitä monta kertaa yrittänyt kysyä tuloksetta. En tiedä ymmärtävätkö he minua vai eivätkö he halu sanoa. Vaikea sanoa. Olen nähnyt alaraajahalvaantuneen 4cm syvän ja nyrkin kokoisen painehaavan hoitoa (yksi molemmilla ”sivulonkilla”, yksi sacrum alueella). Haavaa puhdistetaan keittosuolaliuoksella ja vetyperoksidilla. Sen jälkeen irrotetaan vähän keltaista kudosta pois, heitetään perään vielä vetyperoksidia ja sidokset kiinni. Nyt en ole varma menikö niihin peräti samat sidokset vai oliko ne vaihdettu jo ennen puhdistusta. Oli miten oli, tässä olisi yksi hyvä kehitysapuyhteistyön kohde, joka vaatii opin lisäksi materiaalia.

Puhdistuksen aikana panin merkille, että potilaalla oli hyvin likaiset lakanat. Potilaan omilla lakanoilla nostetaan laverille, jolla kuskattiin pieneen leikkaussaliin puhdistusta varten. Ehdotin, että menen edeltä vaihtamaan uudet lakanat sänkyyn. Sain lakanan juuri vedettyä paikalleen vain nähdäkseni, kuinka potilasta tuova hoitaja repi sen pois ja sanoi jotain swahiliksi.

Happea, en ole nähnyt käytettävän

Nielin harmini, mutta hoitajan poistuttua pyysin opiskelijaa auttamaan minua vaihtamaan lakanan uudestaan. Samalla tulin opettaneeksi hänelle, kuinka vuodepotilaan lakanat vaihdetaan potilaan ollessa sängyssä. Täällä se on aika yksinkertaista – ei poikkaria, vuodesuojasta puhumattakaan.

Puhtaiden lakanoiden jälkeen päätin tehdä muutakin miehen hyväksi. Opiskelijan välityksellä selitin hänelle asentohoidon tärkeyden ja ehdotin hänelle makuuasentoa. Potilas tuntui yhteistyökykyiseltä, hänellä oli vain yksi pyyntö. Saisiko hän kaksi tyynyä, jotta sänky ei painaisi? Ilokseni opiskelija lähti heti kanssani sellaisia hakemaan. Suhtauduin löytämiseen hyvin skeptisesti – kaikilla ei ollut edes yhtä. Miesten osasto olikin tyynytön, mutta suuntasimme lainaamaan naisten osastolta, joka oli naapurisiivessä.

Satuimme samaan aikaan paikalle kirurgisten potilaiden huoneeseen, kun leikkaussalista tuotiin juuri nainen. Hän oli hereillä ja valtavissa kivuissa. Kivut olivat niin suuret, että näin kaukaa. Asento oli paikoilleen jähmettynyt, reagointi olematon. Kasvot olivat vääristyneet tuskaisimpaan ilmeeseen, jonka olen koskaan lyhyen urani aikana nähnyt. Vähän väliä hän purskautti vähän sylkeä suustaan – makuuasennossa. Nainen nostettiin lakanan avulla sänkyyn.

Lääkäri

Huomasin, että sängyssä oli nostettava yläpää. Yritin ehdottaa hoitajille, että jos nostaisimme yläpäätä, jotta hänen olisi helpompi olla. Sairaanhoitaja ei edes kuunnellut minua. Opiskelija katsoi minua ihmeissään, miksi? Yritin moneen kertaan selittää, että se auttaisi hengitystä ja ehkä lievittäisi kipua (lääkitys on valitettavasti olematonta). Opiskelija vain toisteli, ettei tässä nyt ollut mitään vikaa, kaikki oli ihan hyvin. Muistan selkeästi hänen lievästi huvittuneen ilmeen, joka kertoi, että hän piti minua hölmönä, joka ei ollut nähnyt koskaan leikkaussalista tulevaa potilasta.

Muutaman kerran jankkauksen jälkeen luovutin. Nainen ei kuitenkaan ollut minun potilaani sillä hetkellä. Jouduin kuitenkin menemään pihalle rauhoittumaan. Minua suututti. Ei se, että en saanut tahtoani läpi tai se, että en saanut opiskelijaa ymmärtämään, miksi yläpään nostosta olisi ollut hyötyä. Minua suututti oma voimattomuuteni. Olisin voinut pienellä liikkeellä helpottaa edes hieman naisen oloa.

Palasin sisälle kasvot peruslukemilla oman potilaani luokse ja olin tyytyväinen, että edes hänen oloaan olin jääräpäisyydelläni helpottanut. Tyynyt olivat löytyneet ja potilas otti ne hyvin kiitollisena vastaan. En tosin tiedä, kuinka kauan hän ehti niistä nauttia.

Lettipää

Miesten osastolla opin myös epäilemään vahvasti tulkkauspyyntöjeni oikeellisuutta molempiin suuntiin. Pyysin usein heitä rohkaisemaan potilaita minun puolestani, yritin antaa hoito-ohjeita muutaman kerran tai halusin kysyä heiltä jotakin. Tulkkaukset joko ohitettiin tai sitten teksti oli niin lyhyt, että tiesin viestin jääneen puolitiehen. Tähän en voi kuin alistua, swahilia en itse kykene puhumaan tarpeeksi.

Joskus tahdoin tietää, mitä potilaat olivat sanoneet minusta. Tähänkin harvoin sain vastauksen, jonka uskoin. Oletin usein, ettei se ollut niin järin positiivista, jolloin he eivät yksinkertaisesti halunneet minun tietävän. Minua varjellaan täällä joskus vähän turhaankin. Muistan erityisesti erään HIV-positiivisen tuberkuloosipotilaan, jolla oli aina todella paljon asiaa. Mitään ymmärtämättä minulle tuli sellainen olo, ettei potilas välttämättä ollut aivan täysissä mielen voimissa. Tähän en kuitenkaan koskaan saanut selvyyttä, vaikka hienovaraisesti yritin asiaa tiedustella. Yritin myös kysyä, mitä hän aina oikein jutteli. Sairaanhoitaja vastasi, ettei muistanut. Epäilen.

Kyseisen potilaan pääsin viemään keuhkoröntgeniin. Mies otti paidat pois kuvaa varten ja minulle paljastui hänen laihuutensa. Hän painoi varmasti vähemmän kuin minä. Saatoin erottaa kaikki kylkiluut, solisluut, lapaluut... Tippa pääsi kyllä linssiin ja jos mahdollista, tuntuivat oman keikkatyöpaikkani asukkaat paljon parempikuntoisilta. Kuva näpsästiin ja kärräsin miehen takaisin osastolle. Matkalla hän puhui minulle englantia, vieläpä hyvää sellaista, ja oli todella kohtelias ja suloinen. Mainitessani tästä hoitajille he tokaisivat sen johtuvan siitä, että olin mzungu. Heille hän oli kuulemma törkeä.

Perjantaina, jolloin julkaistiin lopulliset ylppäritulokset, aiheutin itse aikamoisen selkkauksen sairaalalla. Syypää tähän oli luonnollisesti isi, joka tekstiviestitse ystävällisesti ilmoitti tulokseni. Biologian laudatur oli kerta kaikkiaan liikaa mielenrauhalleni. Ensin kiljuin ja pompin riemusta, minkä jälkeen pääsi hysteerinen onnen itku. Ympärilleni kerääntyi monia omaisia, jotka olivat kaikki hyvin huolissaan minusta. Enkä tietenkään osannut selittää olevani iloinen swahiliksi. Sana happy ei oikein mennyt jakeluun. Joku englannintaitoinen huomautti, ettei nyt oikeen näytä siltä. Tilanne raukesi sillä, että omaisten joukko ilmeisesti totesi minun olevan kahjo mzungu ja he jatkoivat matkaansa sanoen vielä kerran perääni "pole sana".

Miesten osastolta jäi todella hyvä mieli. Se oli hyvä toimelias osasto hyvällä henkilökunnalla, vaikka kerran odotimmekin lääkäriä melkein kaksi tuntia. Odotuksen aikana ei tapahtunut yhtään mitään peukaloiden pyörittelyä kummempaa. Mutta oli sentään hyvää aikaa kuvien otolle, olkaapa hyvät!

Maksimurkku ja kumppari