Ensimmäiset tunnit Afrikassa

Matkustusajankohta 27.10 klo 01.10 - 29.10 01.30

Matkustusvalmistelut eivät ole minun juttu. Huomaan aina vasta viime tipassa, että jotain puuttuu. Tällä kertaa sain sentään syyttää flunssaa eivätkä luonnonvoimatkaan olleet oikein puolellani. Jo lähtöhetki antoi vähän vinkkiä kokemusrikkaasta matkasta.

Lähtöä edeltävänä iltana 25.10 Turkuun oli yhtäkkiä tullut talvi – yllätyksenä niin kuin joka vuosi. Liikenne oli sekaisin; bussit eivät kulkeneet, autoja ajoi ojaan oikealta ja vasemmalta. Ei siis ollut yllätys, että vartin odotuksen jälkeen minut asemalle vievää yövuoroa ei näkynyt. Taksi siis vei perille.
Helsinki-Vantaalla kaikki sujui hyvin. Kyselin vielä erikseen virkailijalta menetelmistä, jos laukut sattuvat häviämään.

Lento lähti ajallaan ja Amsterdamissa kaikki oli hyvin, lukuun ottamatta jumiutuneita niskoja (ostin niskatyynyn.) Sain vaihdettua viisumiini tarvittavat 50 dollaria ja istuin monen kilometrin kävelyn jälkeen oikean lähtöportin eteen. Pian sen jälkeen lähtöaika siirtyi 45 minuutilla. Saman verran lyhentyi myös vaihtoaikani Nairobissa. Viestitin asiasta Hannalle Tanzania Volunteersiin ja odottelin muiden kanssa koneen saapumista ja lähtöä.

45 minuuttia eli kello 12 ei tietenkään toteutunut. Vilkaisin kelloa koneen rullatessa pois lähtöportista: 13.00. Vaihtoaikaa 0 minuuttia. Potkaisin kengät pois jalasta, kääriydyin peittoon, asetin niskatyynyn ja painoin silmäni kiinni. Mitäpä sitä turhia murehtimaan, pääsee näkemään Nairobiakin – tosin vain kenttää. Kyllä sieltä joku joskus työntää Tansanian Kilimanjaron koneeseen.

Hetken voisin kehua KLM:n lentojen palvelua. Tunsin itseni jo lentokentällä porhoksi kahden ison matkalaukun kanssa. Kun siihen vielä lisää jumbojetin, jossa jokaisella oli oma televisioruutu runsaalla elokuva-, tv-sarja- ja pelivalikoimallaan, kaksi erittäin hyvää ateriaa välitarjoiluineen, olin aivan otettu. Lisäksi henkilökunta oli todella ystävällistä ja auttoivat sen minkä pystyivät setviessäni Nairobin lentoni kohtaloa.

Nairobin kentällä aikataulua oli otettu kiinni 30 minuuttia kello 22 lähtevään lentoon. Rynnätessäni (lukuisten excuse me -pyyntöjen jälkeen) ensimmäisenä ulos ovesta aikaa oli 20 minuuttia ja lämpöä melkein + 30°C. Kysyin ensimmäiseltä virkailijalta transfer deskiä ja sitten juoksin, väistelin ja juoksin. Tiskillä kysyttiin heti: ”Kilimanjaro?” ”Yeeees!!”, sain pihistyä ja yskittyä ulos. Näytin passista nimeni ja haimme yhdessä maihinnousukorttini. Sitten taas juoksin. Olin kymmentä vailla lähtöportin edessä, hikisenä ja punaisena kuin pieni sika. Minulla oli ylläni legginssit, verkkarit, kaksi t-paitaa ja villapaita.
Menin jälleen yhden turvatarkastuksen läpi, vaihdoin äkkiä kevyempään vaatetukseen ja siirryin kohti putkea. Pieneen potkurikoneeseen kiipesin vähän yli kymmenen. Lähtöön päästiin vasta joskus puolen aikoihin, koska matkatavarat eivät olleet yhtä nopeita kuin matkustajat. Vettä tuli saavista kaatamalla – kirjaimellisesti.

Yritin nukkua lennolla, mutta heräsin jatkuvasti vapaapudotukseen. Juomatarjoilu keskeytettiin kahdesti turbulenssin takia. Kone tärisi ja heittelehti ilmassa. Olisin ehkä voinut pelätä, mutta olin aivan liian puhki piitatakseni. Aloitimme laskeutumisen ja katselin Arushan (iso kaupunki, noin tunnin matkan päässä Moshista) valoja ikkunasta. Eron eurooppalaisiin kaupunkeihin huomasi heti. Olimme korkealla, mutta silti valoja oli vain joissain kohdissa.

Kentällä kiipesin alas koneesta. Kasvoilleni levisi välittömästi valtava hymy – oli lämmin! Mainitsinkin siitä ystävällisesti muutamille ystävilleni ja Hannalle, jolle ilmoitin olevani perillä. Keniassa ei puhelimeni nimittäin ollut toiminut ollenkaan, enkä ollut voinut ilmoittaa ehtineeni sittenkin illan koneeseen. Ennen kuin pääsin sisään kentälle piti näyttää passi ja keltakuumeen rokotustodistus. Sen jälkeen tuskailin viisumihakemuksen kanssa. Minulla oli Tanzania Volunteersin osote, mutta ei hajuakaan mikä siitä oli kadun nimi ja niin edelleen. Täytin lapun joten kuten, kyselin vähän neuvoa, maksoin 50 dollaria ja leimaus, minulla oli viisumi.

Sen jälkeen astuin metrin matkatavarahallin puolelle. Meinasin purskahtaa nauruun. Matkatavarahihnoja oli yksi tai kaksi ja näin ulos ovista. Mitään KLM:n toimistoa ei ollut olemassakaan. Kävelin laukkuni luokse ja sanoin vieressä seisoville virkailijoille, että tuo on minun. Sen kummempia kyselyitä laukku heitettiin kärryille ja alettiin kärräämään ulos. Kipitin perään ja yritin useaan otteeseen sanoa, että minulla oli kaksi laukkua. He taas kyselivät minulta tarvitsinko kyytiä, jonka jälkeen selitin että Louis Tanzania Volunteersilta on matkalla hakemaan.

Yhtäkkiä tajusin seisovani miesjoukon keskellä, joista yksi piti laukkuani ja he keskustelivat swahiliksi minusta ilman, että ymmärsin sanaakaan. Heräsin jostakin, joka oli saanut minut seuraaman nöyränä. Keskeytin kohteliaasti ja ilmaisin pontevasti, että toinen laukkuni puuttuu. Ensimmäiseksi minua auttanut tajusi vihdoin mistä on kyse ja johdatti minut tiskille. Hän selitti swahiliksi asiani ja minä täydensin välillä englanniksi. Lomakkeet täytettiin ja Louis ilmestyi paikalle. Astuin viimein ulos kentältä ja ajoimme kohti Moshia. Matkalla ihastelin maisemia ja luonnollisesti kyselin Louis'lta mitä mieleen juolahti.

Perillä sain talon pikaesittelyn ja minulle osoitettiin sänky. Työnsin laukkuni ovesta sisään, riisuiduin ja yritin olla sotkeutumatta hyttysverkkoon. Päätin pohtia vasta aamulla ongelmaani – saamani laukku sisälsi ainoastaan työhön tarvitsemani käsidesit ja kumihanskat.

Lala salama!

Ps. En ymmärrä miksi alkuteksti menee noin! Pahoitteluni!